Tämä sunnuntai ei ole ollut mitään, tai no nyt on toisin sanoen maanantai,
mutten laske sitä vielä maanantaiksi koska en ole nukkunut ja kello on 1:19.
Olen nukkunut erittäin myöhään ja potenut pään särkyä.
Kärsinyt väsymyksestä ja katsonut sinkku elämää 2 elokuvaa.
Olen katsoessani sitä unelmoinut samanlaisesta elämästä.
Drinkeistä new yourkin valoissa, kalleista putiikeista ja luottokorttia vinguttamisesta,
KIRJOITTAMISESTA ja sinkkuudesta(ainakin osittain), brunsseista ja rakkaista ystävistä,
onnellisuudesta ja onnettomuudesta.
Kaikesta tuosta kauniista naisellisuuden tarusta.
Elämästä ilman tätä saatananmoista tuskaa.
No asiasta toiseen, viimeksi kun oksensin oksensin myös verta.
Miksi? En tiedä, se on pelottavaa. Mutta minulle tuli jollain tapaa hyvä olla.
Minulle se oli hyvä merkki, ja ja ja en tiedä miksi.
Ehkä olen vain hullumpi kuin luulin. Olen tyhmä.
Ja ahdistaa paino hipoo taivaita, miksei helvettiä?
10 kiloa sitten oli paljon parempi olla. Silloin maa jalkojeni alla ei murtunut.
Kykenin lentämään mailmojen halki, Nykyään vain rikon kaiken.
Tuhoan rakkaimmat ystävyys ja perhe suhteet. Toisin sanoen olisi parempi ilman minua.
31.7.10
sanot, että sä et kuolemaa pelkää
Helsingin reissu oli eilen illalla suoraan sanottuna turha...
ehdimme olla kullan kanssa siellä ehkä 5 minuutti kunnes neidit sammahtivat.
Paitsi yksi heistäm Katja. Olisi voinut olla kivaa ja olisi ollutkin jos olisimme mennyt aiemmin.
Minä, kun tahdoin odottaa että muru tulee töistä ensin kotiin.
Aamulla olo oli kamala, päässä jyskytti eikä silmät meinanneet aueta.
Silti ystävä jonka olen tuntenut 13 vuotta tuli meille kylään hänen 3 kuukautisen tyttärensä kanssa.
Ah sitä ihanuutta, minä olen täti!<3 epävirallinen, mutta täti. Rakastuin mikaelaan ensisilmäyksellä
täysin vilpittömästi. Juttelimme 4 tuntia ja oli liian ihana nähdä, näemme nimittäin harvoin.
Tuo vierailu sai minut pohtimaan monia asioita.
Mietin, että tulisiko minusta koskaan äitiä.
Olisinko siihen edes valmis koskaan?
Entä jos oma typeryyteni on jo tuhonnut naisellisen puolen kehostani, enkä
koskaan voi saada lapsia?
Tiedän tahtovani lapsen tai kaksin lasta.
Toivon omaa perhettä, sitten joskus. Kun olen vanhempi ja tasapainoinen.
Silloin, kun olen onnellinen.
Tiedän, että en tule koskaan saamaan sitä jos jatkan näin.
Mutta silti tuo kirpeä ja mieltäni raastava pahuus huutaa mielessäni jatkamaan,
huutaa, huutaa, huutaa, huuta ja käskee laihtuimaan.
Käskee olemaan parempi ihminen, käskee juoksemaan ja käskee
syömään pahaan nälkään vain pienen omenan.
Inhoan hetkiä jolloin sorrun. Sorrun äänestä huolimatta ja syön ja syön.
Silloin oksennan. Lupaan sen, ettei se pysy sisällä vaikka sanoisin että pysyy.
Itse tiedän olevani heikko, tiedän etten kykene hiljentämään vihaista ja syyttävää ääntä.
Tänään minua vain läskiahdistaa, tuntuu liian lihavalta. Ystävänikin sanoi, että näkee
minun lihoneen, "sinullehan on tullut mahaa, ihanaa suvi sinä voit paremmin"
Ja minä peitin itse inhoni ja ahdistukseni kiltillä hymyllä.
Jälleen missään sanoissani ei ole tolkkua. Minä vain kirjoitan enkä mieti.
Selitän jotain mitä kukaan tuskin ymmärtää, sekavia lauseita ja kirjoitusvirheitä.
Kun puhalletaan tulta tähän
sammuvaan hiileen,
se savullansa meitä tukehduttaa.
Ja jos vain muistellaan,
jäädään kiinni ikuisuuteen.
Eikä eletä ollenkaan,
kaikki tämä vähäkin vain tuhotaan,
rohkeempaa on luovuttaa.
En pelkää kuolemaa, pelkään vain sitä miten satutan läheisiä.
Kuolema olisi minulle henkilökohtaisesti vain rauhallinen ja onnellinen uni.
helpotus pahaan oloon.
ehdimme olla kullan kanssa siellä ehkä 5 minuutti kunnes neidit sammahtivat.
Paitsi yksi heistäm Katja. Olisi voinut olla kivaa ja olisi ollutkin jos olisimme mennyt aiemmin.
Minä, kun tahdoin odottaa että muru tulee töistä ensin kotiin.
Aamulla olo oli kamala, päässä jyskytti eikä silmät meinanneet aueta.
Silti ystävä jonka olen tuntenut 13 vuotta tuli meille kylään hänen 3 kuukautisen tyttärensä kanssa.
Ah sitä ihanuutta, minä olen täti!<3 epävirallinen, mutta täti. Rakastuin mikaelaan ensisilmäyksellä
täysin vilpittömästi. Juttelimme 4 tuntia ja oli liian ihana nähdä, näemme nimittäin harvoin.
Tuo vierailu sai minut pohtimaan monia asioita.
Mietin, että tulisiko minusta koskaan äitiä.
Olisinko siihen edes valmis koskaan?
Entä jos oma typeryyteni on jo tuhonnut naisellisen puolen kehostani, enkä
koskaan voi saada lapsia?
Tiedän tahtovani lapsen tai kaksin lasta.
Toivon omaa perhettä, sitten joskus. Kun olen vanhempi ja tasapainoinen.
Silloin, kun olen onnellinen.
Tiedän, että en tule koskaan saamaan sitä jos jatkan näin.
Mutta silti tuo kirpeä ja mieltäni raastava pahuus huutaa mielessäni jatkamaan,
huutaa, huutaa, huutaa, huuta ja käskee laihtuimaan.
Käskee olemaan parempi ihminen, käskee juoksemaan ja käskee
syömään pahaan nälkään vain pienen omenan.
Inhoan hetkiä jolloin sorrun. Sorrun äänestä huolimatta ja syön ja syön.
Silloin oksennan. Lupaan sen, ettei se pysy sisällä vaikka sanoisin että pysyy.
Itse tiedän olevani heikko, tiedän etten kykene hiljentämään vihaista ja syyttävää ääntä.
Tänään minua vain läskiahdistaa, tuntuu liian lihavalta. Ystävänikin sanoi, että näkee
minun lihoneen, "sinullehan on tullut mahaa, ihanaa suvi sinä voit paremmin"
Ja minä peitin itse inhoni ja ahdistukseni kiltillä hymyllä.
Jälleen missään sanoissani ei ole tolkkua. Minä vain kirjoitan enkä mieti.
Selitän jotain mitä kukaan tuskin ymmärtää, sekavia lauseita ja kirjoitusvirheitä.
Kun puhalletaan tulta tähän
sammuvaan hiileen,
se savullansa meitä tukehduttaa.
Ja jos vain muistellaan,
jäädään kiinni ikuisuuteen.
Eikä eletä ollenkaan,
kaikki tämä vähäkin vain tuhotaan,
rohkeempaa on luovuttaa.
En pelkää kuolemaa, pelkään vain sitä miten satutan läheisiä.
Kuolema olisi minulle henkilökohtaisesti vain rauhallinen ja onnellinen uni.
helpotus pahaan oloon.
30.7.10
friday
Tapasin ystävää hetkisen aikaa tikkurilassa.
Ja olihan minulla mukavaa, kunhan pääsin sen pahimman
olon yli..
En olisi edes jaksanut, mutta olen iloinen siitä, kun pakotin itseni
sillä oloni parani huomattavasti...
Silti näin jälkeen päin olen surkimus. Miksi minä en osannut kieltäytyä
ah niin hyvistä cheese tortilla sipseistä.
Noh, siinäpä se en saa syödä enään tänään mitään.
Pitäisi mennä suihkuun ja lähteä helsinkiin vaikka nyt tuntuu siltä
etten jaksa yhtään. En jaksa, kun minulta kysellään miksi istun hiljaisena
tai miten minulla on mennyt, aina samat kysymykset ja aina samat vastaukset.
On kauhean vaikea puhua kasvostusten edes parhaimmille ystäville.
On vaikea kertoa miltä todella tuntuu.
Minusta tuntuu siltä, että maahajoaa jalkojeni alta,
minusta tuntuu siltä, että seinät kaatuvat päälleni,
minusta tuntuu siltä etten saa henkeä,
minusta tuntuu siltä etten ole vielä herännyt painajaisesta joka alkoi liian kauan sitten.
Riuhtokaa minua, hakatkaa minua, huutakaa minulle jotta heräisin.
Ja toiseksi, äiti on TAAS humalassa...
On ollut siitä asti, kun keskiviikkona sai rahaa.
Ainakin uskon niin sillä puhelimetse en ole häntä tavoittanut.
Mutta tänään soitti minulle ympäripäissään enkä olisi tahtonut puhua.
Aloin itkeä ja sanoin äidille että on kurja olo.
Mutta eihän hän voi ymmärtää kun itse on iloisesti humalassa.
Ei ole rahaa eikä ole mitään, äidin piti TAAS maksaa velkoja minulle.
En enään ikinä ikinä tuhlaa rahojani hänen auttamiseen, kun en itsekään
pärjää vähillä rahoillani.
Olen liian hyvä uskoinen hölmö osaakseni sanoa ei.
Vaikka tiedän ettei rahoja tule koskaan takaisin tililleni.
Hauskaa perjantaita ja minä menen suihkuun.
tämä lapsi sekoaa
"Askeleissani sekosin,
kun taakseni vain vilkaisin,
ei mitään uutta, ei mitään uutta.
Taas yksi vuosi katosi
ja minä lisää horjahdin,
ottakaa kiinni, ottakaa kiinni.
En nimeäs turhaan nyt huuda,
aina sinua varten etkö muista?
Ota minusta kiinni vielä kun voit,
tartu minusta kiinni vielä ehdit...
jos en sinuun voi luottaa.
Revin kappaleiksi,
et tee sitä kuitenkaan.
Itseni palasiksi,
älä viitsi naurattaa...
Uskallan kävellä pimeässä
ja yhä uudestaan eksyä,
kunhan tiedän että kaipaat,
jos sinä vain kaipaat.
Tule puolimatkaan mua vastaan,
en enempää vaadi on vähän aikaa...
En nimeäs turhaan nyt huuda,
aina sinua varten etkö muista?
Enkö sinuun voi luottaa?
Tule puolimatkaan mua vastaan,
en enempää vaadi on vähän aikaa.
En nimeäs turhaa nyt huuda,
aina sinua, sinua, sinua varten..."
Miksi mikään ei tunnu miltään?
Olisipa helpompaa vain vetää pää täyteen humalaa ja huuhtoa pillerit alas kurkusta.
Voisin nukahtaa ja nähdä ikuisuuden vain unia.
Ei olisi näitä kurjia päiviä.
kun taakseni vain vilkaisin,
ei mitään uutta, ei mitään uutta.
Taas yksi vuosi katosi
ja minä lisää horjahdin,
ottakaa kiinni, ottakaa kiinni.
En nimeäs turhaan nyt huuda,
aina sinua varten etkö muista?
Ota minusta kiinni vielä kun voit,
tartu minusta kiinni vielä ehdit...
jos en sinuun voi luottaa.
Revin kappaleiksi,
et tee sitä kuitenkaan.
Itseni palasiksi,
älä viitsi naurattaa...
Uskallan kävellä pimeässä
ja yhä uudestaan eksyä,
kunhan tiedän että kaipaat,
jos sinä vain kaipaat.
Tule puolimatkaan mua vastaan,
en enempää vaadi on vähän aikaa...
En nimeäs turhaan nyt huuda,
aina sinua varten etkö muista?
Enkö sinuun voi luottaa?
Tule puolimatkaan mua vastaan,
en enempää vaadi on vähän aikaa.
En nimeäs turhaa nyt huuda,
aina sinua, sinua, sinua varten..."
Miksi mikään ei tunnu miltään?
Olisipa helpompaa vain vetää pää täyteen humalaa ja huuhtoa pillerit alas kurkusta.
Voisin nukahtaa ja nähdä ikuisuuden vain unia.
Ei olisi näitä kurjia päiviä.
Jos nyt ekana sanoisin, että tää päivä on perseestä.
Silleen rumasti sanottuna.
Heräsin vasta kolmen jälkeen, työhaastattelunkin nukuin ohi
ja VAHINGOSSA;<<<
Piti nähdä ihanaa kaveria, mutta meikä vaan nukku ja sit en oo vastannu taas puhelimee.
Mä inhoon itteeni.-.-
Kotona on ihan kauhee sekasorto ollu monta monta päivää enkä mä vaan jaksa siivota.
Mikä mua vaivaa, ko en jaksa mitään..
En jaksais ajatellakkaa mut aivot ei suostu vaan vaikenemaan.
28.7.10
tarinointia.??
Olipa kerran minä...
Tyttö joka tahtoo tavoitella saavuttamatonta, tahtoo olla
lasienkeli ilman sirpaleita, tahtoo olla kaunis höyhen.
Hän ei osannut pitää itseään tarpeeks riittävänä.
Mutta olenko minä tarpeeks riittävä?
En usko.
Hänellä oli rakastava poikaystävä, rakastava perhe
ja rakastavat ystävät.
Silti hän ei osannut olla onnellinen, eikä uskonut etteikä
koskaan heitä menettäisi.
Jokainen päivä oli loputon taistelu, ei saanut hetkeksikään lepoa
itseltään, tai siltä joka oli hänet vallannut.
yritin, yritin ja yritin.
Se ei vain koskaan riittänyt, taistelu oli julma.
Tyttö yritti pitää itsestään kiinni ja olla menettämättä kaikkea elämästään
pahuudelle, mutta pahuus oli niin vahva että loppu kaikesta jo pelotti.
Yöt olivat pahimpia tai sitten päivät.
Hän ei tietänyt, jokainen aika oli paha.
Mistää löytää se vahvuus jonka monet muut ovat löytäneet?
Missä se on ja miltä se näyttää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)