Olen jesperillä, joten aamuja. Taas karkuteillä.
Tiedän, etten pääse tätä tilannetta karkuun.
Todellisuus on kuitenkin kohdattava ennemmin tai myöhemmin.
En vain jaksa ymmärtää sitä miksi kaikki ovat niin kovin
huolissaan minusta.
Enhän minäkään puutu heidän asioihinsa.
On vain ajan kysymys milloin sattuu jotain ikävää.
Kuten siirto kaukaisempaan laitokseen jotta en pääsisi karkuun.
Tai se, että ensimmäisen kerran saan sydämmen rytmihäiriön.
Ei minusta tunnu siltä, että veriarvoni olisivat jälleen yhtä alhaiset, kuin ennen osasto aikaa.
Olenhan minä eloisampi, olenhan?
Tänään en ole vielä kohdannut kasvokkain ahdistustani.
Toivon, että se tänään osaisi pysyä piilossa.
Olo on oikeastaan ihan mukava.
Ainakin hetkellisesti, kun en jaksa ajatella huomista, en jaksa ajatella suurentunutta
kroppaani, tai sitä mitä seuraa kun en tee niin kuin pitäisi.
Tänään Grillaan poikaystäväni perheen kanssa.
Vietämme "kesä" päivää ja aijon juoda siideriä.
Odotan taas innolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti