Ahdistaa ja ahdistaa, en osaa edes kuvailla tunnetta
jonka tunnen.
Aikaa miettimiselle on liikaa, liikaa tunteita.
Olen niin väsynyt olemaan itseni kanssa.
Olen liian väsynyt olemaan muille mieliksi.
Osaisimpa olla itkemättä, olla näyttämättä tunteitani.
En tahtoisi millään lähteä enään pois kotoa, tahtoisin
vain jäädä turvaan ja olla edelleen pieni minä.
Tiedän vain etten voi jäädä, en voi vain.
En, koska ollessani täällä
on kaikkien paha olla.
Minä en osaa olla iloinen en onnellinen,
minä tartutan pahan oloni koko perheeseeni ja kaikki kärsivät.
Tuhoan itseäni ja tuhoan rakkaimpani.
Näen itsekin, kuinka vaikutan muihin negatiisella tavalla.
Omat kipuni ovat muidenkin kipuja, enkä tahdo tuhota perhettäni lopullisesti.
En, kun olen jo monta vuotta satuttanut heitä liiaksikin.
Minä olen tuomittu tuntemaan loputonta kipua,
minä olen tuomittu taisteluun kuoleman ja elämän välillä.
En saa olla niin heikko, että annan paskan muiden niskaan.
En osaa kertoa kenellekkään miten paljon tunnen tuskaa jatkuvasti.
En uskalla nukkua, kun pelkään näkeväni painajaisia,
En uskalla, koska pelkään etten enää herää aamuun.
Pelkään lähteväni vaikka saatankin tahtoa niin.
Olenko koskaan tarpeeksi hyvä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti