Tuhannet tunteet tukahduttavat

Jälleen yksi uneton yö takana päin.
 Juon kahvia suuresta kissa mukista ja toivon sen piristävän minua uuteen päivään.
Vaikkei edellinenkään ole vielä päättynyt.
 En kuitenkaan aio mennä tänään nukkumaan ennen iltaa, muuten en saa nukutuksi yöllä.

-
Tiedättekö tunteen, kun voisi vain huutaa niin lujaa,
että omiin korviinkin sattuu?
Mutta mietitte kuitenkin, että mitä väliä on fyysisellä kivulla.
Kun sisälle sattuu tuhannesti enemmän... Tuntuu siltä, että kuolisi.

Tunteen, että auringon valo sokisee sinut. Sen valo polttaa ihoasi.
 Tunnetko kuinka sade sulattaa sinut?
olet sokeria ja pelkäät valuvasi veden mukana viemäriin.
 Tuntuu siltä, että tuuli puhaltaa lävitsesi.
Olet pelkkää ilmaa.
Kukaan ei katso sinuun, eikä kukaan ei kuule sinua.
 Kaikelta on pysyttävä piilossa.
Kotona...
Pimeässä helvetissä.
Omassa painajaisessa jonka olet itse luonut, muttet pysty heräämään siitä.
Et osaa särkeä sitä.. Vaan se ehtii tuhota vain sinut.
 Et tahdo olla hereillä, etkä nukkua, et kuolla etkä elää.
Koskaan ei ole hyvä, mikään ei saa sinua heräämään.

Katsotko usein kateellisena, kuinka lähes kaikki ihmiset ympärilläsi
elävät? Hei eivät ole, kuin eläviä kuolleita.
He eivät ole raunioita.
 Tahtoisit, että sinulla olisi yhtä helppoa olla.
Tahtoisit niin kovasti jonkun toisen elämän.
Ja vain siksi, että tuntisit itsesi todelliseksi.
 Voisit olla ylpeä itsestäsi ja kaikista saavutuksistasi.
Ja ennen kaikkea olisit onnellinen.

Itse tunnen tuon kaiken, ja äärettömästi enemmän.
 Kirjoittaisin luultavasti vielä vanhainkodissa tätä tekstiä jos kaiken tahtoisin sanoa.
Jos osaisin kertoa kaiken.
 Suuri helpotus ja pakotie on turruttaa tunteet.
Hukuttaa hetkellisesti kaiken pulloon,
vain pienen hetken hymyn vuoksi. Sen takia, että tahtoo edes hetkeksi unohtaa kaikki pelot
ja tunteet. Jättäen jälkeensä sekavan ihmisen joka iloitsee.
Väärin keinoin kylläkin.

Muistan kuinka juoksin mummulan pihalla sateessa.

Joskus minusta tuntuu siltä, että kaikelle on tarkoituksensa.
 Aivan, kuin minun elämäni juuri pitäisi mennä näin.
Se tuntuu ajatuksenakin epäreilulta.
Miettien:"Miksei minulle voitu antaa normaalia nuoren naisen elämää?"

Hetkiä jolloin piirrän taivaalle onnelliset hetkeni, voin vain hymyillä.
Muistot ovat ikuisia, vaikka me emme niitä aina muistaisikaan.
 Ne kiipeävät silloin tällöin mieleemme, ne lentävät luoksemme hyvinä ja huonoina hetkinä.
Muistoille ei tarvitse kirjoja, eikä valokuvia. Ne ovat eläviä kuvia mielessämme.
 Kuitenkin rakastan katsella vanhoja valokuvia, rakastan kaikkia päiväkirjojani ja
paikkoja joissa olen nauranut.
 Kykenen aina muistamaan ne eikä niitä kukaan voi minulta viedä.

Olisimmepa veljeni kanssa vielä niin pieniä, että voisimme leikkiä
mummulan leikkimökissä. Meidän talossamme!
 Itse ompelin ikkunoihin ruusukuvioiset verhot ja kannoimme yhdessä huonekaluja ullakolta.
Ensi kesänä aion palata mökkiin veljeni kanssa. Palaamme vuosia taakse päin.
Uimme, teemme pihatöitä, saunomme, piirrämme, soitamme pianoa, leivomme, kokkaamme, siivoamme, kalastamme, kuuntelemme vanhojen ihmisten elämän viisauksia, hymyilemme, nauramme, syömme muurinpohja lettuja ja ennen kaikkea olemme yhdessä isovanhempiemme kanssa.

Mitä täytyy tehdä? mitä tuntea?
Olisipa joku joka kertoisi kaiken, kaiken tulevan.
Sanoisi suoraan kuinka minun kuuluisi olla. Ei olisi olemassa negatiivisutta eikä tuskaa,
ei painjaisia eikä pelokkaita aamuja. Ei pahoja unia saati unohduksia.
Elämä vilahtelee vain ohitseni. En osaa olla todellinen enkö rehellinen, en ihminen jota
arvostetaan.

Seison keskellä painajaista. En herää vaikka tahtoisin, Juoksen karkuun vaikken saa jalkojani liikkumaan,t
yritän juosta, yritän ja yritäm, huudan äitiä, mutta hän ei kuule.
ei kuule avun pyyntöä eikä halua kuulla. Tahtoen unohtaa ja antaa olla.

hulluutta, vai onko?

Tahtoisin vain herättää itseni todellisuuteen, ravistella minusta ulos tämän hulluuden.
 Mutta mitä tarkoitan hulluudella?
 Mitä muut tarkoittavat sillä?
Sitä ei mielestäni voi määritellä. Se on vain musta aukko ihmisessä ja jokaisella on
siinä omat lankansa punottuna.
 Itse ne on katkaistava, on opittava tuntemaan itsensä ja erottamaan hyvän pahasta.
En tunne omia polkujani.
 Kukaan ei kykene niitä minulle näyttämään, sillä on itse tehtävä loppu siitä mikä tuntuu pahalta.
On opittava hymyilemään jälleen elämän pienille iloille.
Osaisinpa olla valehtelematta itselleni, osaisinpa olla maalaamatta elämäni päälle harmaita pilviä.
Onko mielipuolista nähdä kaikki sumeiden linssien takaa? Onko se sairasta kun kuvittelee itselleen mörköjä jokaisen nurkan taakse? Kuulee ääniä ja on vainoharhainen? Pelokas, arka niin kuin nasu tai nipsu!

Jokaisena iltana, kun yritän nukahtaa toivon aina vain samaa.
Toivon herääväni aamulla auringon nousuun ja ymmärtäväni kaiken olleen pelkkää pahaa unta.
Epätodellista ja pelottavaa unta.

Myönnän olevani hiukan kateellinen ja katkera.
 Olen vihainen, mutta vain itselleni.
Olisimpa se minä joka elää täyttä elämää.
 Pystyisin tekemään mitä vain, osaisin jopa lentää jos tahtoisin.
En pelkäisi miljoonaa asiaa mailmassa ja Toteuttaisin kaikki hukkuneet unelmani.

Tahtoisin niin kirjoittaa tuhat riviä rakkaudesta. Siitä mitä se on ja miltä se tuntuu.
 Ainoa este on se etten osaa, en voi, en tiedä mitä rakkaus todella on...
Onko se vain tunne, vai vielä enemmän.
Voiko rakastaa jos ei osaa olla rakkauden arvoinen?
Ehkä voi tai sitten ei.
Ainakin tiedän, etten osaa rakastaa itseäni enkä osaa olla kovinkaan rakastettava ja
mailman ihanin tyttöystävä.
Ehkä joku saattaa tietää mitä tarkoitan...
Pääasia on se, että itse tiedän.
vaikken tahtoisi tietää sitä mitä pääni sisällä liikkuu.

Nyt on kello jo kahdeksan aamulla ja yö unista ei ole tietoakaan, joten kirjoittamisesta ei jälleen meinaa tulla sotkua enempää.
Ajatukseni eivät pysy kasassa, vaikka monen monta päivää olen tiennyt mitä sanoa.
Silti en saa ajatuksiani kuljetettua näppäimistön kautta ruudulle.
 Ajatukset liukuvat lumisateen mukana, kaatosateen tavoin. Ne uppoavat valtamereen, kuin titanic.
 Pyörivät tornadon mukana ja hajoavat.

p.s. Päätin, että alan jälleen lukemaan vähintään yhden kirjan viikossa...
Sillä huomaan keskittymis kykyni jälleen heikentyneen ja lukeminen siihen kohdallani auttaa.
Myös sana varastoni ja kirjoitus inspiraatiot ovat hukkuneet, runoista puhumattakaan.
Saanpahan ainakin hetken elää jonkun muun elämää, kun uppoudun kirjan kansien väliin

....

Viime viikko... Mitä se oli?
 Unettomia öitä, uneliaita päiviä, ksinäisyyttä ja itseinhoa.
Täyttä epäonnistumista ja pahaa oloa.
 Pelkään tämän viikon jatkuvan samalla tavalla, ja sitten ensiviikon ja koko loppu elämän
kunnes kuolema minut ottaa itselleen.
 Olen ehkä surkein ottamaan itseäni niskasta kiinni. Olen huono ottamaan apua vastaan, kun sitä tarjotaan.
Tyhjiä lupauksia sekä pettymyksiä.
Anteeksi te kaikki jotka minun takia olette kärsineet.
Lupaisin yrittää mutten taida uskaltaa sillä en tahdo pettää lupauksia.
Se on vääryyttä.
 Tänään on pakko tehdä yhteishaku, sillä sitäkin olen vain siirtänyt ja siirtänyt.
Pelkään mennä kouluun, pelkään taas pettyä kun minnekkään en pääse.
En tiedä kuinka hylkäävän vastauksen taas kestäisin.

Tiedän, että jossain syvällä sisälläni piilee vanha minä.
Se iloinen tyttö joka rakastaa elämän pieniä iloja.
Aurinkoa, sadetta, sateen jälkeistä tuoksua, lintujen laulua, kukkasia,
nurmikon tuoksua, tuntemattomien ihmisten hymyjä, naurua, itkua, ystävien kanssa olemista,
kahvia, kesää, syksyä, talvea, kevättä, kirjoittamista, laulamista, tanssimista, yöllisiä kävelyjä,
piirtämistä, kollaaseja ja kaikkea.
Ikävöin sitä kaikkea.
Silti vain päivä päivältä mieleni putoaa mustaan syvyyteen.
En saa otetta mistään, putoan putoaan putoan.
Kukaan ei kuule, kuinka huudan apua. Huutoni ovatkin vain kuiskauksia.
pelkään kuilun loppumista, mikä tulee kun olen perillä siellä pohjalla?
Onko se mörkö vai onko se helvetti?