katoon jälkiä jättämättä
siten jokainen virhe mun menneisyydessä
seuraa mua huutaen ja
repien musta irti ruumiin osia
ja mä hukutan itteöni syvälle jonnekkin mikä syö sielua vieden lopulta kaiken
tuskan turrutus..
ahdistus.
koukku, sellanen hiiren loukku
joka olikin todellisuudessa pimeä huone
jonka seiniä ei tavota, eikä kattoa ole.
Siellä ahdistaa, ahdistaa, mieli huutaa..
palelee.
kehon toiminnot hidastuvat,
sitten pulssi hakkaa rintaa pistävästi,
henki ei kulje, keuhoissa on tyhjää,
joka puolella on vain tuhkaa..
Sellaista psykedeelistä, mutta pahimmista painajaisistaan.
Aurinko paistaa, hymyilen aina sillä sehän on iloinen asia kai?
Pakko tehdä jotain, se on velvollisuus.
Se on minua, täynnä iloa.
Muttei niitä päiviä jaella joka päiville,
ei hetkille,
vain pysäyttämällä hetkeksi elämäni,
heräten elämän janoisena, täynnä sitä energia kun en
keskity niihin pahoihin asioihin.
Rakastaminen kuitenkin on se, joka
minut sekoittaa.
Karusellia, ympäri kaiken mikä on tärkeää,
näyttäen sen mitä se on menettää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti