...

Viime yö, se oli toisaalta ihan kamala.
Toisaalta mailman ihanin, ehkä.
Kun teemu oli täällä, pystyin vähäsen hengittämään keveämmin.
Olisin halunnut sen viereen, enkä meinannut uskaltaa nukahtaa.
Olin varma ettei poika ole täällä enää herättyäni.
Emmekä me saaneet puhuttua edes.
Ja pelotti..
 Minä itkin hieman, mutta sitäkin tein vähemmän kun luulin.
Kyyneleet varmaan ovat jo loppuneet, tai sitten en varmaan vain alitajuisesti
kehtaa tai uskalla itkeä hänelle.
 En tahdo ärsyttää, en olla säälittävä. Haluan vain mahdollisuuden.
Mutta tapa joilla nuo silmät minua katsoo, siinä on jotain
surullista, ripaus inhoa ja jotain jota en tunnista.
 Sitten minun katseestani ei edes puhuta...
Ihana epätoivo valtaa mielen heti herättyä.
 Mutta tässä elämäni on nyt ja pysyy..
Miten kestän tämän kaiken?
 Kuka minua nyt halaa, tai kuka pitää minusta nyt kiinni?
Ei siinä muuten mitään, muttei kukaan pysty minua lohduttamaan samalla tapaa,
kun kulta. Tai siis kulta joka ei minua halua-
Anteeksi etten ole tarpeeksi sinulle,
Anteeksi etten riitä.

Poika taitaa nukkua vielä.
 Yöllä musta kyllä tuntui, ettei se vaan tahdo minun huomaavan että heräsi
kun pussasin kaulaa ja vähän silitin.
Yritin varoen herättää, sanoen että tulisit viereeni nukkumaan.
Kuinka pahalta se voikaan tuntua, kun hän nukkuu samassa asunnossa mutten
voi van kömpiä viereen niinkun vielä hetki sitten.

Tekisin aamupalaa, mutten uskalla.
Tahtoisin laittaa pojalle mailman parhaan aamiaisen, mutta turhaan minä
pääpilvissä lojun. Ei aamupalat, eikä mitkään mailman parhaat ateriat auta.
Ei se näe, ei se kuule minua.
Olen ilmaa, olen vain pahaa.
Anteeksi.
Mutta ehkä ansaitsen tämän kaiken.

En minä osaa olla, en halua edes ilman kultaa..

En oo varmaan koskaan itkenyt näin paljon...
 En oo ollut näin uneton ja toimintakyvytön, en näin hajalla.
Kumpa äiti vois auttaa mua selviimään.
Kumpa mä tietäisin miten sulkea kaikki tunteet, kuinka lakata vaan rakastamasta?
En halua huomista, en mä uskalla herätä.

ja sattuu vaan niin saatanasti

Uudenlaista kipua.

 Koko todellisuuteni muuttuu täysin illuusioksi.

Kaikki hohto ja valo, pieniä säteitä myöten sammuu.

Vesi lakkaa virtaamasta, tuuli puhaltamasta,

aurinko laskee, se pimenee eikä nouse enää aamulla.

 Kaikki elävä kuihtuu, kuolee ja maatuu, kuin syksyn jättämät

lehvet pakkas roudan alle.

 Minä kuvani haihtuu.

Peili irvistää, peli on menetetty.

 Minut on jätetty. Viimeisetkin pisarat elämää juotu.

Kuinka minä voisin ikinä oppia elämään uudelleen?

 Sattuu nyt vaan niin saatanasti, etten tiedä miten tämän

kaiken voin kestää.

 rakastan liian paljon, rakastan makeasti, happamasti,suolaisesti,

liikaa jokaisesta ilman suunnasta, jokaisesta solusta.

..

Pala entistä elämää,

 Sitä jossa kelluin pääpilvissä,

nousten aamuisin välittämättä peikoista.

 Kirvelee, kirvelee niin saatanasti.

Rakastan vain poikaa enemmän, kuin itseäni.

Enemmän, kuin elämää.

 Sen menettäessä murtuu koko mailma vieden todellisuuden mukanaan.

Koti sortuu, ontuu tuhkaksi.

 Sama se asunko missä, sama se olenko olemassa,

kaiken peittää ikävä, rakkauden sokaisema ja tappama minä olen.

 

hyviä hetkiä huonojen jälkeen, kiertäen ikuista noidan kehää

Rakastan syksyä, mutta tänä vuonna se on tuonu vaan liikaa surullia sateita.

 Kyyneliä silmäkulmissa.

Viime syksynä olin sentään varma edes yhdestä asiasta elämässäni.

Ja tänä vuonna en ole varma edes siitä heräänkö huomenna.

 Tai heräänkö tyhjään asuntoon, yksinäisyyteen.

Jätettynä juoksuhiekkaan.
 Kuitenkaan en voi olla rakastamatta kaikkia kauniita värejä.
Sateiden mukana saapuvia villasukkia ja kynttilöitä.
 Muttei koti illat mielenvanikalassa ole kovinkaan kotoisia.
Voi tätä melankoliaa.

Seinät tuntuu kaatuvan niskaan..
 Joka kerta, kun asiat tuntuvat olevan edes hieman raiteillaan
kaatuu ämpärillinen paskaa niskaan..
Joka kerta. Eikä tälle ole poikkeuksia.

Viime viikolla käväisin sitten ambulanssilla sairaalassa.
 Olin varma, että nyt se on menoa.
Sakotusta siitä, etten ole huolehtinut kehostani, omasta temppelistäni.
Rangaistus itseni ja terveyteni laiminlyömisestä.
Ja kenties ripaus kanelilla maustettuja virheitä joita en saa tekemättömiksi.
Katumusta, kun en osaa karkuun juosta.
 Muistikatkos olisikin ihan kiva, kun kaikki paha jäisi jälkeeni.
Ja voisin elää jälleen normaalisti, ainakin hieman keveämmin.
 Äänet takaraivossa vaikenisivat.
En kuulisi näitä morkkiksia enää koskaan.
 "Anteeksi, että olen olemassa".

Viimeiset melkein vuorokausi ollaan sentään kullan kanssa
oltu riitelemättä..
Ihmeitähän tapahtuu sittenkin!? kai.
Mutten nuolaise ennen, kuin tipahtaa.
 Ollaan juteltu tunteja, läpi mannerten kahlattu ja koetettu selvittää epäonneamme.
Minä olen hienosti hillinnyt tunnekuohoni.
Kaiken sen kiukun joka polttelee sisuskalujani.

Käytiin jumbossa.
Oli kivaa, kun ei miehen suusta perus valitusvirsiä soinut.
 Olisipa useammin tälläistä.
Rakkautta ja rauhaa, naurua ja huonolla huumorintajulla maustettuja vitsejä.
Niitä vitsejä, kun kukaan muu ei voi koskaan ymmärtää.
 Ei kukaan osaa minua samalla tavalla tulkita, kuin kulta.
Sydänkäpynen.
 Sydäntä lämmittää, kun näkee pojan huulilla hymyn jonka minä sain aikaan.
Ostin sille hupparin uuden, sellaisen hienon!
Ja kullalla on kiitollinen ja ylpeä hymy huulillaan.
 Näin illalla vaan on kovin väsynyt.
Enkä minä osaa olla yhtään uupunut, en ainakaan oikealta osa-alueelta.