Toisaalta mailman ihanin, ehkä.
Kun teemu oli täällä, pystyin vähäsen hengittämään keveämmin.
Olisin halunnut sen viereen, enkä meinannut uskaltaa nukahtaa.
Olin varma ettei poika ole täällä enää herättyäni.
Emmekä me saaneet puhuttua edes.
Ja pelotti..
Minä itkin hieman, mutta sitäkin tein vähemmän kun luulin.
Kyyneleet varmaan ovat jo loppuneet, tai sitten en varmaan vain alitajuisesti
kehtaa tai uskalla itkeä hänelle.
En tahdo ärsyttää, en olla säälittävä. Haluan vain mahdollisuuden.
Mutta tapa joilla nuo silmät minua katsoo, siinä on jotain
surullista, ripaus inhoa ja jotain jota en tunnista.
Sitten minun katseestani ei edes puhuta...
Ihana epätoivo valtaa mielen heti herättyä.
Mutta tässä elämäni on nyt ja pysyy..
Miten kestän tämän kaiken?
Kuka minua nyt halaa, tai kuka pitää minusta nyt kiinni?
Ei siinä muuten mitään, muttei kukaan pysty minua lohduttamaan samalla tapaa,
kun kulta. Tai siis kulta joka ei minua halua-
Anteeksi etten ole tarpeeksi sinulle,
Anteeksi etten riitä.
Poika taitaa nukkua vielä.
Yöllä musta kyllä tuntui, ettei se vaan tahdo minun huomaavan että heräsi
kun pussasin kaulaa ja vähän silitin.
Yritin varoen herättää, sanoen että tulisit viereeni nukkumaan.
Kuinka pahalta se voikaan tuntua, kun hän nukkuu samassa asunnossa mutten
voi van kömpiä viereen niinkun vielä hetki sitten.
Tekisin aamupalaa, mutten uskalla.
Tahtoisin laittaa pojalle mailman parhaan aamiaisen, mutta turhaan minä
pääpilvissä lojun. Ei aamupalat, eikä mitkään mailman parhaat ateriat auta.
Ei se näe, ei se kuule minua.
Olen ilmaa, olen vain pahaa.
Anteeksi.
Mutta ehkä ansaitsen tämän kaiken.
En minä osaa olla, en halua edes ilman kultaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti