Kyyneliä silmäkulmissa.
Viime syksynä olin sentään varma edes yhdestä asiasta elämässäni.
Ja tänä vuonna en ole varma edes siitä heräänkö huomenna.
Tai heräänkö tyhjään asuntoon, yksinäisyyteen.
Jätettynä juoksuhiekkaan.
Kuitenkaan en voi olla rakastamatta kaikkia kauniita värejä.
Sateiden mukana saapuvia villasukkia ja kynttilöitä.
Muttei koti illat mielenvanikalassa ole kovinkaan kotoisia.
Voi tätä melankoliaa.
Seinät tuntuu kaatuvan niskaan..
Joka kerta, kun asiat tuntuvat olevan edes hieman raiteillaan
kaatuu ämpärillinen paskaa niskaan..
Joka kerta. Eikä tälle ole poikkeuksia.
Viime viikolla käväisin sitten ambulanssilla sairaalassa.
Olin varma, että nyt se on menoa.
Sakotusta siitä, etten ole huolehtinut kehostani, omasta temppelistäni.
Rangaistus itseni ja terveyteni laiminlyömisestä.
Ja kenties ripaus kanelilla maustettuja virheitä joita en saa tekemättömiksi.
Katumusta, kun en osaa karkuun juosta.
Muistikatkos olisikin ihan kiva, kun kaikki paha jäisi jälkeeni.
Ja voisin elää jälleen normaalisti, ainakin hieman keveämmin.
Äänet takaraivossa vaikenisivat.
En kuulisi näitä morkkiksia enää koskaan.
"Anteeksi, että olen olemassa".
Viimeiset melkein vuorokausi ollaan sentään kullan kanssa
oltu riitelemättä..
Ihmeitähän tapahtuu sittenkin!? kai.
Mutten nuolaise ennen, kuin tipahtaa.
Ollaan juteltu tunteja, läpi mannerten kahlattu ja koetettu selvittää epäonneamme.
Minä olen hienosti hillinnyt tunnekuohoni.
Kaiken sen kiukun joka polttelee sisuskalujani.
Käytiin jumbossa.
Oli kivaa, kun ei miehen suusta perus valitusvirsiä soinut.
Olisipa useammin tälläistä.
Rakkautta ja rauhaa, naurua ja huonolla huumorintajulla maustettuja vitsejä.
Niitä vitsejä, kun kukaan muu ei voi koskaan ymmärtää.
Ei kukaan osaa minua samalla tavalla tulkita, kuin kulta.
Sydänkäpynen.
Sydäntä lämmittää, kun näkee pojan huulilla hymyn jonka minä sain aikaan.
Ostin sille hupparin uuden, sellaisen hienon!
Ja kullalla on kiitollinen ja ylpeä hymy huulillaan.
Näin illalla vaan on kovin väsynyt.
Enkä minä osaa olla yhtään uupunut, en ainakaan oikealta osa-alueelta.
Kuitenkaan en voi olla rakastamatta kaikkia kauniita värejä.
Sateiden mukana saapuvia villasukkia ja kynttilöitä.
Muttei koti illat mielenvanikalassa ole kovinkaan kotoisia.
Voi tätä melankoliaa.
Seinät tuntuu kaatuvan niskaan..
Joka kerta, kun asiat tuntuvat olevan edes hieman raiteillaan
kaatuu ämpärillinen paskaa niskaan..
Joka kerta. Eikä tälle ole poikkeuksia.
Viime viikolla käväisin sitten ambulanssilla sairaalassa.
Olin varma, että nyt se on menoa.
Sakotusta siitä, etten ole huolehtinut kehostani, omasta temppelistäni.
Rangaistus itseni ja terveyteni laiminlyömisestä.
Ja kenties ripaus kanelilla maustettuja virheitä joita en saa tekemättömiksi.
Katumusta, kun en osaa karkuun juosta.
Muistikatkos olisikin ihan kiva, kun kaikki paha jäisi jälkeeni.
Ja voisin elää jälleen normaalisti, ainakin hieman keveämmin.
Äänet takaraivossa vaikenisivat.
En kuulisi näitä morkkiksia enää koskaan.
"Anteeksi, että olen olemassa".
Viimeiset melkein vuorokausi ollaan sentään kullan kanssa
oltu riitelemättä..
Ihmeitähän tapahtuu sittenkin!? kai.
Mutten nuolaise ennen, kuin tipahtaa.
Ollaan juteltu tunteja, läpi mannerten kahlattu ja koetettu selvittää epäonneamme.
Minä olen hienosti hillinnyt tunnekuohoni.
Kaiken sen kiukun joka polttelee sisuskalujani.
Käytiin jumbossa.
Oli kivaa, kun ei miehen suusta perus valitusvirsiä soinut.
Olisipa useammin tälläistä.
Rakkautta ja rauhaa, naurua ja huonolla huumorintajulla maustettuja vitsejä.
Niitä vitsejä, kun kukaan muu ei voi koskaan ymmärtää.
Ei kukaan osaa minua samalla tavalla tulkita, kuin kulta.
Sydänkäpynen.
Sydäntä lämmittää, kun näkee pojan huulilla hymyn jonka minä sain aikaan.
Ostin sille hupparin uuden, sellaisen hienon!
Ja kullalla on kiitollinen ja ylpeä hymy huulillaan.
Näin illalla vaan on kovin väsynyt.
Enkä minä osaa olla yhtään uupunut, en ainakaan oikealta osa-alueelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti