hopeful enbraces

Kumpa voisin edes hetkeksi palata menneisyyteen.
 Kääntää nämä ikuisuudelta tuntuneet vuodet elämästäni
kellon viisareiden nurjalle puolelle, heihei huomiseen.
 Olisin vasta alku matkalla tähön minuuteen,
 elottomaan ja pelokkaaseen ihmisen alkuun jolle unohdettiin
jakaa kortit elämään.

Väsyttää...
Mutten saa sekunniksikaan mieleltäni rauhaa.
 Mutta viimeinkin pääsen tiistaina lepäämään...
Hetkeksi, tai toiseksi, piiloon kaikelta, paeten itseäni
ja löytäen lopulta kivuliaimmat hetket syvältä syvältä itsestäni.
 Nähden totuuden, tuntien kaiken, tuntien liian paljon joka sekuntti.
Miltä mailma näyttää kirkkain silmin?
minä kun en muista,
 enkä usko sen olevan yhtään kauniimpi, kuin ikuinen kärsimykseni..

Pienenä ei sattunut hymyillä!
 Tahdon takaisin pumpuliin,
 tahdon olla ehjä,
 enkä sirpaileina virheideni
verhona.

Play dead - björk

"darling stop confusing me

with your wishful thinking

hopeful enbraces

don't you understand?

i have to go through this

i belong to here where

no-one cares and no-one loves

no light no air to live in

a place called hate

the city of fear

i play dead 

it stops the hurting

i play dead

and hurting stops

it's sometimes just like sleeping

curling up inside my private tortures

i nestle into pain

hug suffering

caress every ache

i play dead

it stops the hurting

"

keskiviikko

päivät vaan hukkuvat. enkä muista mitä olen tehnyt...
Ajantaju täysin kadoksissa, päivärytmikin eksyksissä.
 Ajan jaksojen hahmotus on täysin mahdotonta.
Olinko minä eilen 18 vuotta ja toissa päivänä yläasteella.?


Jonkin näköisen motivaation elämään olen saanut kyllä aikaiseksi.
Sen verta, että kerroin äidille suuria palasia elämästäni.
Kerroin, sen mikä eniten minua pelotti...
Eikä äiti sanonutkaan näkemiin tyttäreni entinen.
Sain mahdollisuuden pystyä parempaan, sain mahdollisuuden olla edelleen
äidin esikoinen.
 Kun äiti tietää ja auttaa, en minä pysty pakenemaan. 
En voi sulkea verhoja,
 jääden peiton alle koko viikoksi nukkumaan.
Varasin ajan h-klinikalle tälle päivää, mutta nukuin arvaamattakin pommiin.
Aina... En osaa elää tavalla, jolla odotetaan kaikkien elävän.
 Päätin kuitenkin olla ruoskimatta itseäni sen enempää asiasta,
ja järjestinkin jo kaiken niin, että pääsen torstaina päivystys aikaan siellä käymään.
Paras ystäväni, kun sattuu myyrmäessä asumaan on hyvä mennä hänen luokseen etukäteen.
Ehkä jopa jo tänään.
 Miljoona kertaa tulee mieleeni, kun Pekka on herättänyt minut.
Varta vasten tullut luokseni yöksi, etten nukkuisi pommiin tai vastaavaa.
Olenko minä muka aikuinen ihminen? 
 Tuskin, kun en osaa koskaan nukkumaankaan mennä iltaisin.

Begin the end

"Look me in the eye, say that again

Take me to your chest and let me in

Give me mouth to mouth and make amends

Knock me off my feet like heroin

No need to disguise or to pretend"

"Look me in the eye, say that again

Blame me for the sorry state you're in

It's not my fault if you can't comprehend

That tonight's the night that we begin the end"

"I tried, God knows I try
But there's nothing you can do to change my mind
I tried, God knows I tried
But there's nothing you can do to change my mind
And I don't enjoy to watch you crumble
I don't enjoy to watch you cry
But make no mistake
Make no mistake"

----------

Viimeisen vuorokauden aikana voin vannoa, että

ajatukset ovat olleet enempi koetuksella kuin aikoihin.

Suussani maistuu multa, toisin sanoen maa viimeisen viikon

selätyksistä, niistä jalkojen juureen tallomisesta,

mutta.. "maasta sinä olet tullut maaksi sinun jälleen tuleva".
Ajatuksista puhumattakaan olotilatkin ovat olleet.. noh..
mieleenpainuvia.
Sellasia joihin sattuu edelleen, jokaista solua polttaen.

Huomenna on syntymäpäiväni...
Vanhenen, vaikeuksista huolimatta täyteen tulee jo 22 vuotta.
Minne kaikki vuodet ovat vierineet?
Missä minä olen, missä minä olen ollut ja mihin päädyn?
Eikä kukaan osaa vastata.
Muistan, kuinka ollessani lapsi äiti aina herätti  tuoden aamiaista sänkyyn.
Äiti myöskin leipoi täytekakkua,
mansikka banaani kakkua jota ei kukaan muu osaa tehdäkkään.
Ainakaan niin, että se olisi samalla tapaa pala taivasta.

.
Päivältä odotan sitä, että voisin olla tyyni edes hetken.
Kumpa voisin pitää poikaa kädestä ja hymyillä,
silleen, ettei poika irrottaisi otettaan koskaan.
Lämmittäen toisiamme,
yhdessä läpi tammikuun huurteisen tuiskeen.
Taitaa kyllä ikävä tosiasia ennakkoon jo murtaa haave ajattelut.
Kun onnea ei saa tahtomalla, rakkaudesta puhumattakaan.
Se kaiken lopulta hajottaa miljooniksi lasin sirpaleiksi.

Hei vuosi 2014

Uusivuosi..
Mietinpähän vain, että minne se edellinen meni?
 Katosiko se osin vai minulta kokonaan...

Tulevalta vuodelta odotukset eivät ylety kovinkaan korkealle.
 Mutta odotusten ja toiveiden merkitys on kuitenkin aivan valtava.
Tahdon elää, tahtoisin oppia elämään ja arvostamaan itseäni minuna.
 Oppisimpa katsomaan itseäni silmiin ja hymyilemään.
Jos en pysty itseäni rakastamaan, niin kuinka rakastaa ketään muutakaan?
Ikuisuus kysymys, mutta kummasti helpompi on tuntea muita kohtaan lämpöä.

p.s. pelkään mennä nukkumaan.. Aamulla lääkäriin toivoen parasta ja peläten pahinta.
 Joku ääni hiljaa huuta kumminkin mielessäni sanoja jotka saa minut
varomaan olemassa oloa ja itkemään sisäänkääntyneitä kyyneliä.
 Enkä minä kuulemma tunnu enää tyttöystävältä..
Niin sanoi poika jota rakastan.
 Itse itkin ja sanoin etten pysty enää tähän enkä mihinkään, en meihin enkä sinuun.
Itkin ja väsymys kasvoi entisestään.
 Hengen ahdistus sai rintakivut kasvamaan, pistokset terävimpiä ja paine painovoimaa suurempi.