Begin the end
"Look me in the eye, say that again
Take me to your chest and let me in
Give me mouth to mouth and make amends
Knock me off my feet like heroin
No need to disguise or to pretend"
"Look me in the eye, say that again
Blame me for the sorry state you're in
It's not my fault if you can't comprehend
That tonight's the night that we begin the end"
"I tried, God knows I try
But there's nothing you can do to change my mind
I tried, God knows I tried
But there's nothing you can do to change my mind
And I don't enjoy to watch you crumble
I don't enjoy to watch you cry
But make no mistake
Make no mistake"
But there's nothing you can do to change my mind
I tried, God knows I tried
But there's nothing you can do to change my mind
And I don't enjoy to watch you crumble
I don't enjoy to watch you cry
But make no mistake
Make no mistake"
----------
Viimeisen vuorokauden aikana voin vannoa, että
ajatukset ovat olleet enempi koetuksella kuin aikoihin.
Suussani maistuu multa, toisin sanoen maa viimeisen viikon
selätyksistä, niistä jalkojen juureen tallomisesta,
mutta.. "maasta sinä olet tullut maaksi sinun jälleen tuleva".
Ajatuksista puhumattakaan olotilatkin ovat olleet.. noh..
mieleenpainuvia.
Sellasia joihin sattuu edelleen, jokaista solua polttaen.
Huomenna on syntymäpäiväni...
Vanhenen, vaikeuksista huolimatta täyteen tulee jo 22 vuotta.
Minne kaikki vuodet ovat vierineet?
Missä minä olen, missä minä olen ollut ja mihin päädyn?
Eikä kukaan osaa vastata.
Muistan, kuinka ollessani lapsi äiti aina herätti tuoden aamiaista sänkyyn.
Äiti myöskin leipoi täytekakkua,
mansikka banaani kakkua jota ei kukaan muu osaa tehdäkkään.
Ainakaan niin, että se olisi samalla tapaa pala taivasta.
.
Päivältä odotan sitä, että voisin olla tyyni edes hetken.
Kumpa voisin pitää poikaa kädestä ja hymyillä,
silleen, ettei poika irrottaisi otettaan koskaan.
Lämmittäen toisiamme,
yhdessä läpi tammikuun huurteisen tuiskeen.
Taitaa kyllä ikävä tosiasia ennakkoon jo murtaa haave ajattelut.
Kun onnea ei saa tahtomalla, rakkaudesta puhumattakaan.
Se kaiken lopulta hajottaa miljooniksi lasin sirpaleiksi.
Ajatuksista puhumattakaan olotilatkin ovat olleet.. noh..
mieleenpainuvia.
Sellasia joihin sattuu edelleen, jokaista solua polttaen.
Huomenna on syntymäpäiväni...
Vanhenen, vaikeuksista huolimatta täyteen tulee jo 22 vuotta.
Minne kaikki vuodet ovat vierineet?
Missä minä olen, missä minä olen ollut ja mihin päädyn?
Eikä kukaan osaa vastata.
Muistan, kuinka ollessani lapsi äiti aina herätti tuoden aamiaista sänkyyn.
Äiti myöskin leipoi täytekakkua,
mansikka banaani kakkua jota ei kukaan muu osaa tehdäkkään.
Ainakaan niin, että se olisi samalla tapaa pala taivasta.
.
Päivältä odotan sitä, että voisin olla tyyni edes hetken.
Kumpa voisin pitää poikaa kädestä ja hymyillä,
silleen, ettei poika irrottaisi otettaan koskaan.
Lämmittäen toisiamme,
yhdessä läpi tammikuun huurteisen tuiskeen.
Taitaa kyllä ikävä tosiasia ennakkoon jo murtaa haave ajattelut.
Kun onnea ei saa tahtomalla, rakkaudesta puhumattakaan.
Se kaiken lopulta hajottaa miljooniksi lasin sirpaleiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti