päivät vaan hukkuvat. enkä muista mitä olen tehnyt...
Ajantaju täysin kadoksissa, päivärytmikin eksyksissä.
Ajan jaksojen hahmotus on täysin mahdotonta.
Olinko minä eilen 18 vuotta ja toissa päivänä yläasteella.?
Jonkin näköisen motivaation elämään olen saanut kyllä aikaiseksi.
Sen verta, että kerroin äidille suuria palasia elämästäni.
Kerroin, sen mikä eniten minua pelotti...
Eikä äiti sanonutkaan näkemiin tyttäreni entinen.
Sain mahdollisuuden pystyä parempaan, sain mahdollisuuden olla edelleen
äidin esikoinen.
Kun äiti tietää ja auttaa, en minä pysty pakenemaan.
En voi sulkea verhoja,
jääden peiton alle koko viikoksi nukkumaan.
Varasin ajan h-klinikalle tälle päivää, mutta nukuin arvaamattakin pommiin.
Aina... En osaa elää tavalla, jolla odotetaan kaikkien elävän.
Päätin kuitenkin olla ruoskimatta itseäni sen enempää asiasta,
ja järjestinkin jo kaiken niin, että pääsen torstaina päivystys aikaan siellä käymään.
Paras ystäväni, kun sattuu myyrmäessä asumaan on hyvä mennä hänen luokseen etukäteen.
Ehkä jopa jo tänään.
Miljoona kertaa tulee mieleeni, kun Pekka on herättänyt minut.
Varta vasten tullut luokseni yöksi, etten nukkuisi pommiin tai vastaavaa.
Olenko minä muka aikuinen ihminen?
Tuskin, kun en osaa koskaan nukkumaankaan mennä iltaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti