Mietinpähän vain, että minne se edellinen meni?
Katosiko se osin vai minulta kokonaan...
Tulevalta vuodelta odotukset eivät ylety kovinkaan korkealle.
Mutta odotusten ja toiveiden merkitys on kuitenkin aivan valtava.
Tahdon elää, tahtoisin oppia elämään ja arvostamaan itseäni minuna.
Oppisimpa katsomaan itseäni silmiin ja hymyilemään.
Jos en pysty itseäni rakastamaan, niin kuinka rakastaa ketään muutakaan?
Ikuisuus kysymys, mutta kummasti helpompi on tuntea muita kohtaan lämpöä.
p.s. pelkään mennä nukkumaan.. Aamulla lääkäriin toivoen parasta ja peläten pahinta.
Joku ääni hiljaa huuta kumminkin mielessäni sanoja jotka saa minut
varomaan olemassa oloa ja itkemään sisäänkääntyneitä kyyneliä.
Enkä minä kuulemma tunnu enää tyttöystävältä..
Niin sanoi poika jota rakastan.
Itse itkin ja sanoin etten pysty enää tähän enkä mihinkään, en meihin enkä sinuun.
Itkin ja väsymys kasvoi entisestään.
Hengen ahdistus sai rintakivut kasvamaan, pistokset terävimpiä ja paine painovoimaa suurempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti