lauantai, tajuten totuuksia joita ei kerrota.

Askel askeleelta, aina vaan syvemmälle astutaan,
Vähän varpaita kastetaan ja kokeillaan miten se kehomme kylmettää,
Sitten hypätään ja sanotaan näkemiin, "palellaan me ensi elämässä."
 Unohdetaan ja sorrutaan, sallitaan ja vannotaan ettei enää.
Ei enää ja huomenna itketään.
 Sitten vannomatta salaa taas maistetaan, sitä salakavalasti nautittavaa tautia.
Ollaan vähän heikkoja kai, tai sitten me vaan annetaan ajatusten eritavalla
meihin tarttua.

Ja sitten kun löytää sen mikä tuo edes hetkeksi hyvän olon,
On vaikea siitä luopua.
 Kaikkien haavojen jälkeen, kun hengität ja hymyilet.
Et itke ja sitten muistat miltä tuntuu olla sattumatta saatanasti.
 Tuntuu, kuin olisi jälleen elossa, samalla tapaa kuin joskus pienenä.
Palaat ikuisuuksien taakse menneeseen.
Niihin hyviin hetkiin ja heleästi voit vain naurahtaa...
Lämpö virtaa kehoosi, se valtaa koko mielen ja siitä tunteesta ei vain voi luopua.
 Anteeksi, olen heikko ja nyt kiinni siinä missä ei oltaisiin,
 jos osattaisiin elää..

Kaikesta huolimatta tiedän mikä saa sydämmeni sykkimään syvemmin, kuin koskaan se kykenee.
 Tiedän ketä halata, kun sitä tarvitsen.
Voin vain varjelematta itseäni olla, kun kulta on kotona.
 Ei ne pahat möröt ole sängyn alla,
Ei painajaiset unissa eikä sade pisarat hukuta minua syvyyksiin.
 Sattuu kuitenkin liikaa rakastaa...
Sattuu niin etten kestä, sattuu enemmän kuin mikään tässä mailmassa.
Ja se tunne,
 kun inhoaa itseään, kun hölmöyksissään sortui ja rakastui.
Jälkikäteen ajatellen se vain tuhoaa liikaa.
Saa pelkäämään omaakin varjoa.
"Anteeksi, että olen olemassa" Itkien yksin lukitun oven takana.
 Kaikkea ennen lupasin itselleni etten enää koskaan,
en enää näytä mitä minä olen,
 en vedä hyviä ihmisiä omiin varjoihini.
Lupasin olla satuttamatta, ja niin taas yksi ihminen kuoli kai mukanani.
Anteeksi...
Muuta en osaa kai sanoakkaan,
 en pysty kun hukun heikkouteeni.

Tänään tapahtui se jota niin alitajunnassani pelkäsin.
 Posteljooni kantoi kotiini kutsuja kouluihin...
3 kutsua, eikä edes sinne hiusalalle jonne kovin tahtoisin.
Ainakin voin sanoa, sen olleen joskus haaveeni.
Enää en tiedä, mutta ei minulla ole muutakaan.
Omistan sen mitä olin ennen ja elän entistä minuutta läpi syyssateiden.

En enää tiedä mitä minä pakenen.
Ketä minä suojelen, en ainakaan itseäni pahalta mailmalta.
Se paha mailma nimittäis asuu minussa enkä sitä voi sammuttaa,
kuin valoa joka häikäisee silmiin.

Pois maanantai, mutta älä tule päivä toinenkaan

Laskeutuu pilvistä ylleni harso, joka sulkee sisään kuplaan kovin utuiseen.
 Näe en eteeni, kuulee en kellon tikitystä ja kaikki todellinen katoaa.
Aika on pelkkä muisto menneisyydestä, käsitys olemassa olostani.

Ahdinko tuntuu virtaavan läpi kehoni uudelleen ja uudelleen.
 Sisuskaluni ovat tulessa, ja tunnen kuinka ne musertuvat kasaan.
Puristaa niin etten saa henkeä.
kaikki tuntuu kovin merkityksettömältä ja vaikealta.
En tiedä, kuinka selittää kaikki ihmiselle jotka minua ympäröivät.
 Hiljaa kuiskaan, minua ahdistaa.
Selittämättä sekä tietämättä edes itse sitä syyn ydintä.
 Kuinka kertoa, ettei jaksa enää?
 Kuinka kertoa, että väsyttää pitää elintoimintojaan yllä.
Ehkei minun olekaan tarkoitus selittää kenellekkään.
 Velvoitteet kumoten annan itseni pudota tänne sietämättömyyden syövereihin
vain syvemmälle.
 Huomannut olen jo sen, ettei ainakaan lääkäreiden puolelta löydy keinoa
jolla muuttaa kaikki paremmaksi..
 Tosin vaikka haluaisin, en edes psykiatri kontaktia helpolla saisi.
Aiemmin, kun kaiken avun vetänyt liian moneen kertaan viemäristä.
 Voin kyllä myöntää etten oikein osannut olla koskaan rehellinenkään hoidoissa.
"Harmaan eri sävyt maalaten väreillä kirkkailla, sitten hymyillen"'
Ulos astuen huoneesta purskahtaen itkuun ja peläten matkaten takaisin kotiin.

Seinät kaatuvat tänään päälleni, enkä edes yritä väistää.
 Kiltisti paikoilleni jään ja tuhoan tämän talon rakenteet
samalla, kun oman maalipintani rappeutan.

Huomenna pitäisi mennä kipinään..
Huom, pitäisi. Kukaan ei pakota ja ihoni on kananlihalla.
Tuskin jälleenkään sinne asti pääsen tai nukun ohitse sen.
 Keskipisteenä huomiolle sinne saapuessa varmaan se sydänkohtauskin olisi
kohdillaan.

Koko viikko on ollut täysi järkytys, pelkkä askel alemmas.
 Fyysisesti heikkona, henkisesti täysin romuna ja hetken aina vain huonompana.
Siivoaminen tuntunut niin tuskalta ettei siihen ole kyennyt.
 Puhelimeen vastaaminen sitäkin surkeampaa saati se sosiaalinen elämä.
Heihei sanon minä.
 Viikon viimeisiä viedessä ahdistaa vain enemmän.
Mitä jäi tekemättä ja tuntematta, kun ahdistus peitti kaikin alleen.

Rakastamisen jopa olen tuntenut liian suurinakin palasina.
 Sittemmin sekään ei ole ollut hyvä asia...
Aiheuttaen pelkkää epävarmuutta, pelkoa ja pahoja unia.
Niitä unia, kun edes hetken on kyennyt katsomaan.
Aika varmuudella tuntien ettei ole jäljellä sitä mitä kuuluisi.
Jäljelle lopulta jääden yksin minä jälleen tähän arpien saastuttamaan asuntoon.
Minä sekä mieleni pahimmat pirut, jotka eivät lakkaa piinaamasta.
 Alunperin jo tätä yritin estää, kaikkea kokonaisuudessaan.
Sattumista, tuntemista ja hukkumista.
Ei uskottu, eikä koskaan kai uskottu.
Tiesin ja nyt kärsin siitä, että alennuin itsestäni jotain antamaan.

Kohta taitaa olla kesä, kunhan se kevätkin alkaisi kunnolla.
Aurinko paistaa päivä päivältä kirkkaammin pidentäen päiviä.
 Saa taas pitenevät tunnit miettimään sitä, että miksi tätä niin odotin?
Toivoin valoa odottaen jälleen liikoja.
Aina vain syytellen pimeää vuoden aikaa kaikesta.
 Loppujen lopuksi olen aina vain yhtä onneton itseni kanssa satoi tai paistoi.
Monta kuukautta jo suorastaan hujahtanut ohitseni.
 Olen kuitenkin ollut osaksi aivan eri ihminen, kuin vuosi sitten.
Löysin jotain joka pelastaa hetkeksi minut, aina sitten sekunniksi vaikka.
 Naruttaen itseäni jälleen, huijaten pahan olon pois.
Tajuten ettei elämä ole sen arvoista, että antaa aina jonkun viedä minua kauemmaksi todellisuudesta.
Silti en voi lakata olemasta orja itselleni ja näille tuskan turruttaville myrkyille.

Kirjoittaminen on ollut kovinkin vaikeaa viime hetkinä.
 Sanaakaan en ole saanut irti, huolimatta siitä että niitä on vilissyt liikaa mielessäni.
Liikaa sanottavaa ennen levolle laskeutumista.
 Joka päivä postin kolahtaen luukusta lattialleni tunnen kylmienväreiden hiipivän iholleni.
Peläten jo valmiiksi päivää, jolloin minut ehkä kutsutaan koulun pääsykokeisiin.
Kuitenkin tuntien suunnatonta pettymystä jos edes sinne asti en pääse.
 Koko koulu ja kaikki aiheuttaa pelkkää stressiä ja paniikkia.