Aurinko paistaa päivä päivältä kirkkaammin pidentäen päiviä.
Saa taas pitenevät tunnit miettimään sitä, että miksi tätä niin odotin?
Toivoin valoa odottaen jälleen liikoja.
Aina vain syytellen pimeää vuoden aikaa kaikesta.
Loppujen lopuksi olen aina vain yhtä onneton itseni kanssa satoi tai paistoi.
Monta kuukautta jo suorastaan hujahtanut ohitseni.
Olen kuitenkin ollut osaksi aivan eri ihminen, kuin vuosi sitten.
Löysin jotain joka pelastaa hetkeksi minut, aina sitten sekunniksi vaikka.
Naruttaen itseäni jälleen, huijaten pahan olon pois.
Tajuten ettei elämä ole sen arvoista, että antaa aina jonkun viedä minua kauemmaksi todellisuudesta.
Silti en voi lakata olemasta orja itselleni ja näille tuskan turruttaville myrkyille.
Kirjoittaminen on ollut kovinkin vaikeaa viime hetkinä.
Sanaakaan en ole saanut irti, huolimatta siitä että niitä on vilissyt liikaa mielessäni.
Liikaa sanottavaa ennen levolle laskeutumista.
Joka päivä postin kolahtaen luukusta lattialleni tunnen kylmienväreiden hiipivän iholleni.
Peläten jo valmiiksi päivää, jolloin minut ehkä kutsutaan koulun pääsykokeisiin.
Kuitenkin tuntien suunnatonta pettymystä jos edes sinne asti en pääse.
Koko koulu ja kaikki aiheuttaa pelkkää stressiä ja paniikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti