Laskeutuu pilvistä ylleni harso, joka sulkee sisään kuplaan kovin utuiseen.
Näe en eteeni, kuulee en kellon tikitystä ja kaikki todellinen katoaa.
Aika on pelkkä muisto menneisyydestä, käsitys olemassa olostani.
Ahdinko tuntuu virtaavan läpi kehoni uudelleen ja uudelleen.
Sisuskaluni ovat tulessa, ja tunnen kuinka ne musertuvat kasaan.
Puristaa niin etten saa henkeä.
kaikki tuntuu kovin merkityksettömältä ja vaikealta.
En tiedä, kuinka selittää kaikki ihmiselle jotka minua ympäröivät.
Hiljaa kuiskaan, minua ahdistaa.
Selittämättä sekä tietämättä edes itse sitä syyn ydintä.
Kuinka kertoa, ettei jaksa enää?
Kuinka kertoa, että väsyttää pitää elintoimintojaan yllä.
Ehkei minun olekaan tarkoitus selittää kenellekkään.
Velvoitteet kumoten annan itseni pudota tänne sietämättömyyden syövereihin
vain syvemmälle.
Huomannut olen jo sen, ettei ainakaan lääkäreiden puolelta löydy keinoa
jolla muuttaa kaikki paremmaksi..
Tosin vaikka haluaisin, en edes psykiatri kontaktia helpolla saisi.
Aiemmin, kun kaiken avun vetänyt liian moneen kertaan viemäristä.
Voin kyllä myöntää etten oikein osannut olla koskaan rehellinenkään hoidoissa.
"Harmaan eri sävyt maalaten väreillä kirkkailla, sitten hymyillen"'
Ulos astuen huoneesta purskahtaen itkuun ja peläten matkaten takaisin kotiin.
Seinät kaatuvat tänään päälleni, enkä edes yritä väistää.
Kiltisti paikoilleni jään ja tuhoan tämän talon rakenteet
samalla, kun oman maalipintani rappeutan.
Huomenna pitäisi mennä kipinään..
Huom, pitäisi. Kukaan ei pakota ja ihoni on kananlihalla.
Tuskin jälleenkään sinne asti pääsen tai nukun ohitse sen.
Keskipisteenä huomiolle sinne saapuessa varmaan se sydänkohtauskin olisi
kohdillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti