Askel askeleelta, aina vaan syvemmälle astutaan,
Vähän varpaita kastetaan ja kokeillaan miten se kehomme kylmettää,
Sitten hypätään ja sanotaan näkemiin, "palellaan me ensi elämässä."
Unohdetaan ja sorrutaan, sallitaan ja vannotaan ettei enää.
Ei enää ja huomenna itketään.
Sitten vannomatta salaa taas maistetaan, sitä salakavalasti nautittavaa tautia.
Ollaan vähän heikkoja kai, tai sitten me vaan annetaan ajatusten eritavalla
meihin tarttua.
Ja sitten kun löytää sen mikä tuo edes hetkeksi hyvän olon,
On vaikea siitä luopua.
Kaikkien haavojen jälkeen, kun hengität ja hymyilet.
Et itke ja sitten muistat miltä tuntuu olla sattumatta saatanasti.
Tuntuu, kuin olisi jälleen elossa, samalla tapaa kuin joskus pienenä.
Palaat ikuisuuksien taakse menneeseen.
Niihin hyviin hetkiin ja heleästi voit vain naurahtaa...
Lämpö virtaa kehoosi, se valtaa koko mielen ja siitä tunteesta ei vain voi luopua.
Anteeksi, olen heikko ja nyt kiinni siinä missä ei oltaisiin,
jos osattaisiin elää..
Kaikesta huolimatta tiedän mikä saa sydämmeni sykkimään syvemmin, kuin koskaan se kykenee.
Tiedän ketä halata, kun sitä tarvitsen.
Voin vain varjelematta itseäni olla, kun kulta on kotona.
Ei ne pahat möröt ole sängyn alla,
Ei painajaiset unissa eikä sade pisarat hukuta minua syvyyksiin.
Sattuu kuitenkin liikaa rakastaa...
Sattuu niin etten kestä, sattuu enemmän kuin mikään tässä mailmassa.
Ja se tunne,
kun inhoaa itseään, kun hölmöyksissään sortui ja rakastui.
Jälkikäteen ajatellen se vain tuhoaa liikaa.
Saa pelkäämään omaakin varjoa.
"Anteeksi, että olen olemassa" Itkien yksin lukitun oven takana.
Kaikkea ennen lupasin itselleni etten enää koskaan,
en enää näytä mitä minä olen,
en vedä hyviä ihmisiä omiin varjoihini.
Lupasin olla satuttamatta, ja niin taas yksi ihminen kuoli kai mukanani.
Anteeksi...
Muuta en osaa kai sanoakkaan,
en pysty kun hukun heikkouteeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti