Koko viikko on ollut täysi järkytys, pelkkä askel alemmas.
Fyysisesti heikkona, henkisesti täysin romuna ja hetken aina vain huonompana.
Siivoaminen tuntunut niin tuskalta ettei siihen ole kyennyt.
Puhelimeen vastaaminen sitäkin surkeampaa saati se sosiaalinen elämä.
Heihei sanon minä.
Viikon viimeisiä viedessä ahdistaa vain enemmän.
Mitä jäi tekemättä ja tuntematta, kun ahdistus peitti kaikin alleen.
Rakastamisen jopa olen tuntenut liian suurinakin palasina.
Sittemmin sekään ei ole ollut hyvä asia...
Aiheuttaen pelkkää epävarmuutta, pelkoa ja pahoja unia.
Niitä unia, kun edes hetken on kyennyt katsomaan.
Aika varmuudella tuntien ettei ole jäljellä sitä mitä kuuluisi.
Jäljelle lopulta jääden yksin minä jälleen tähän arpien saastuttamaan asuntoon.
Minä sekä mieleni pahimmat pirut, jotka eivät lakkaa piinaamasta.
Alunperin jo tätä yritin estää, kaikkea kokonaisuudessaan.
Sattumista, tuntemista ja hukkumista.
Ei uskottu, eikä koskaan kai uskottu.
Tiesin ja nyt kärsin siitä, että alennuin itsestäni jotain antamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti