Aamusta toiseen, ikuisuuteen.
Herään saamatta henkeä, yöllä ennen nukahtamista toivon ja toivon.
Olisipa huominen parempi, olo paljon keveämpi.
Pettymys potkii päähän, ja se sattuu.
 Miksei nämä viimeiset auringon täyttämät päivät voisi olla helpompia?
Ahdistus voisi pysyä edes hetken kurissa, edes loppu kesän.
 Kun koko kesäkin meni vain odottaessa sitä, odottaen jotain parempaa.
En ole käynyt vielä edes uimassa... Talviturkki on heitettävä menemään.
Jos sitten viimein tänä yönä, mitä kyllä epäilen.
Ehkä tyttökultani voisi tahtoa, ehkä ei..

 Hänen kanssaan sitten päätämme kesän neljänseinän sisällä.
Lupauduin katkolle hänen kanssaan.
Tiedän tytön ajattelevan minun parastani, tiedän hänen rakastavan.
Niinkuin minä häntä, mutta minua pelottaa.
 En halua tuottaa pettymystä.
En halua menettää, haluan rakastaa.
 En minä yksin olisi mennyt, en olisi pystynyt.
Hän ei halua jättää minua tälle kurjalle puolelle mennessään itse eteenpäin.
 Onkohan kukaan aiemmin antanut minulle tälläistä mahdollisuutta?
Sitä on vaikea selittää, mutta minä itse sen ymmärrän.<3 p="">
















Tänään itkin mcdonalssissa.
Vain muutaman kyyneleen onneksi ja piilouduin vessaan kokoamaan itseäni.
 Kaveri tuli luokseni ja autolla me huristelimme "aamupala" hamppareille.
Ennen sitä jo ahdisti, mutta hymyilin ja sanoin ryhdistäydyn.
Lupasin etten anna pahan olon viedä tätäkin päivää.
 Siellä sitten tuli ongelma, kun en tykännyt muistini mukaan kastikkeesta
jota kasvishampurilaisessa oli...
Sitä ei kaiketi voinut vaihtaa ja romahdin.
Siinä ennen edes, kun tilattiin.
Poika oli hieman hämillään, mutta suloisesti se koitti lohduttaa.
 Onneksi elämässäni on ihmisiä jotka edes yrittävät ymmärtää, ja antavat anteeksi
kun en olekkaan täydellinen.
 Ystäviä jotka pitävät minusta juuri tälläisenä.
Sitä on vain kovin vaikea muistaa suurimmaksi osasta ajasta..

--

Niin paljon sanottavaa, muttei riittävästi sanoja.
 Ääneni peittyy alle kaiken hälinän, kaupungin kaduille jokainen
kuiskeeni katoaa.
 Miljoonia ajatuksia, liikaa meteliä.
Vaietkaa, toivon.
Antakaa rauha, pois te pirut menkää.
 Helvetin jäätävät liekit vain kasvavat, ne leviävät ja riehuvat ivasta kasvaen.
Itseinhosta ne nauravat.
Leviävää kipua, polte virtaa lävitseni aina vain uudelleen ja uudelleen.
 Havahduin huomatessani ettei liekit jättänyt jäljelle mitään elävää.
Pelkkää tuhkaa ja raunioita.
 Pirujen koti minä olen, siksi minä muutuin kuin jokin sai minut menemään.
Luovuttamaan...

Anteeksi..
En halua menettää kaikkea mitä rakastan.
 Mutten osaa muutakaan, kun minusta ei ole jäljellä kuin filmirullia.
Muistoja..

fuck

Kotona viimein, koiran kera ja täällä on taas astetta tukalampaa.
Ahdasta ja ilmassa leijuu hiukkasia jotka tunkeutuvat keuhkojen kautta verenkiertoon.
haluan ulos, haluan pois, haluan paeta ja tuntea huminan päässäni.
 Ei sitten epäilystäkään etteikö tekisi mieli räjähtää.

rakastan sinua kipeästi

Nähdessäni kullan siellä alepan edessä portailla tiesin, että en

ikinä voisi lakata rakastamasta.

Halusin vaan heittäytyä sen kaulaan ja pussata koko lopun elämää,

Se sulonen hymy ja tuntui siltä, että se katse voisi tappaa mut ihan vaan onnesta.

Se tuijotus ja vienohymy multa varmasti alunperinkin vei jalat alta.

Vangitsi mut sisäänsä, tietäen ettei ole paluuta.

Kaikki vapaus katosi, kuin savuna ilmaan enkä enää uskaltanut edes ajatella lentämistä.

Turvallisuus, 

jokainen solu toisessa ihmisessä,

riippuvuus,

 rakkaus,

pelko

viha

,onni ja onnettomuus

Kaikki

kaikki

liian kaikki

ikuisuus ja rajattomuus

heikkoudet sekä vahvuudet.

Ilot ja surut.

olet pahinpainajaiseni, mutta

pelastukseni.

Rakastan sinua kipeästi, niin sairaasti ettei

kipua sammuteta vahvimmillakaan lääkkeillä.

.

Siellä missä on kulta on koti, mentiin me minne ikinä tahansa mailmassa.

Kadun vain jokaisella hengen vedollani sitä, kuinka olen tuhonnut toista.

Kuinka olen turmellut itseni, hänet ja meidät.

En minä niinkään itseni vuoksi halua pelastua, mutta toisen vuoksi vaikka kuolisin jos se mitään

auttaisi.

"Olipas mielenkiintonen yö.. voin myöntää ettei hetkeen oo pelottanu yhtä paljon! Minä + Teemu pilkkopimeessä metsän keskellä tiesmissä matkalla metsäkemuihin olematta varma ollaanko edes oikeessa suunnassa, tais olla äitiä ikävä kun moottorisaha murhaajat vilis ympäriinsä.. oon aika yllättyny että oon yhtenä kappaleena"

Sato vettä ja nyt jälkikäteen tuntuu siltä että olisin nähnyt vaan unta.

Istuttiin nuotion ääressä, kun  tuntematon poika tuijotti mua

, katsoi tarkemmin ja sanoi että onpas sulonen tyttö.

Mua ujostutti ja esittäydyttiin.

Se näytti jotenkin tutulta, niin sekin kun moni on tuntunut näyttävän vuorokauden sisään.

Joka tapauksessa mulla oli kivaa, kivempaan kun aikoihin.

Nautin siitä, kun toisesta näkee sen elämän janon edes hetken ajan.

 

https://www.youtube.com/watch?v=hCHsx_RxjRc&feature=youtube_gdata_player

Onko tukaluuden pakko seurata

Ajattelin kai, että toisella paikkakunnalla olisi jotenkin helpompi olla. Samantienhän mä huomasin ettei mikään ole erillaista.
Maisemat muuttuu ja ehkei ilma ole yhtä saastunutta, mutta kun olen sisältä täysin pilaantunut. Ainakin suurin osa lihasta on sisältä päin tummunut. Enkä vaan jaksaisi enää puuteroida pahaa oloa piiloon, sitten ulkoisista osista puhumattakaan.
Jos olisi takuu varmaa että jokin tai joku voisi auttaa, pystyisi pelastamaan niin kertoisin kaiken. Paljastaisin pimeän puoleni koko mailmalle.
Tiedän vain ettei se ole mahdollista.
Eihän ihminenkään voi oppia lentämään.
Siihen pelastumistani voisi verrata...

Kultakaan ei ymmärrä, ei vaikka kuinka takoisin kuumalla raudalla sanoja sekä tunteita häneen. Anteeksi jälleen.

kesää enemmän tai vähemmän kuin ylihuomenna

 Rakkaan ystävän luona lähinnä viime yö kului, hieman ajelua ja kaahailua.
Olutta,savuttelua,vauhteilua, ja kahvia aamulla parvekkeen viileyksissä.

 Kulta katsoi viimein minua niin, että näin hänen olevan paikalla. Näin silmistä jälleen sen sua rakastan hymyn, vaikka se sattuisikin sinuun.
 Halusit lähemmäksi ja pussasit, mutta sillon aamulla mulla oli hieman sellainen olo etten kestä särkymättä kosketusta.
 Nyt yöllä mä kaipaan sitä enemmän, kuin mitään.

Pelottaa, haluaisin vaan Teemun viereen nukkumaan  vasten ihoa lämpimään.
 Suojaan sen siipien alle, ihan kuin kotiin.
Lähellä kultaa tuntuu siltä, että viimein löysin ainakin pienen palasen itseäni mailman kartalta.
Täältä pahasta ja helvetin rumasta vankilasta.
Tänne minä kuulun, tunne oli uusi ja omituinen.
Kaikki jokseenkin hyvin, kun toinen on lähellä sanomatta näkemiin.
 Rakastan liian paljon, rakastan liian kirpeästi ja makeasti, rakastan sairaasti eikä antibiotitkaan auta.

Kumpa vain saataasiin meidät toimimaan, arvet piiloon vaan täydentämällä toisiamme.
 Itse inho kasvaa, kun en osaa syyttää mistään muita kuin itseäni.
Tätä heikkoutta, impulsiivisuutta, temperamenttisuutta, ahdinkoa, peikkoja pään sisällä, huutoja mielessä, maniaa, rakkaushulluutta ja anteeksi, anteeksi anteeksi vain sinä olet aamulla nouseva aurinkoni!<3 p="">Tosin tuolla vertauskuvalla ei ehkä ensimmäisenä Teemua kuvailtaisiin.
Se kun nukkuisi aina, se nukkuisi päivät ja vähän yöllä pelaisi.

Olin ihmeissäni, kun käveltiin aamulla mikkolasta korsoon, tiskit katosivat,sähkölasku vietiin sossuun ja vielä muru tuli tikkurilaan pyörimään.
 Ostin mä vikoilla rahoilla hiusten valkaisu aineen, 2 tekokukkaa                              ja muru vahingossa lipsautti
                   että aikoi yllättää minut viher kasvilla..
                            shh ei sitten kerrota kellekkään.
Sitten tarttui vaakaan patterit,hakaneuloja ja lankaa matkaan.
Oli oikeasti onnellinen olo, ei itkettänyt ja lääkettäkin riitti iltaan.
 Jäin kotiin yksin, kun oloissa ei appivanhempien eteen astuta.
Pakko yrittää edes joskus edustaa, en minä ole toivotontapaus                                                                     hymy sitten 2 viikon kuluttua. Kaiketi pitäisi suurin osa nyt tuosta  ajasta viettää spesiaali lomalla koiravahtina kirkkonummella                               kullan kanssa. Jos sitten oppisin olemaan?
Elämään ehkä edes ensielämässä?

Silmät ovat turvoksissa, kuin mitkäkin jälleen.
 Itkin, itkin, huolestuin, pelkäsin, luulin kuolevani, luulin kullan kuolleen ja tärisin pimeässä asunnossani.
 Kyyneleet eivät sitten loppuneet, eikä lopu vieläkään millään.
Koskaan ei tiedä milloin se pahin tapahtuu ja kaikki särkyy, sirpaleilla valtimoihin vahinko viillot ja menisin sinne uinumaan missä olisi rakkaus, teemun viereen enkä pelkäisi yhtään kuolemaa.
Tervetuloa tuonelaan.

Jälleen tuntuu sille etten saa itsestäni mitään irti.
 Kaikki aika lipuu ohitseni yrittäessäni nousta elämään.
Yritykseni heikkenevät, väsymys kasvaa ja kadottaa todellisuuden.

Monta päivää on kulunut,
vuoden ajat juoksevat ja minä juutun paikoilleni aina vain
tiukemmin.

Ehkä sitten myöhemmin minä kirjoitan enemmän, kun ei ole kiire mihinkään.

Tunnen, kuinka veri viilenee.

Se sakenee ja hyytyy.

 Kehoni turtuu, sitten vaan se mieli mulle puhuu.

Huutaa, viiltää ja sattuu.

Mikä mut sai muuttumaan?
 Antautumaan ennen aikojaan.
Sanoin äänettä
 "Okei, leikitään vaan kun en osaa pelätä etten osaa lopettaa".
 Aina saa kaduttaa..
Koskaan en muista ajatella ennen tekoja,
en edes ennen sanoja.
 Tällä kertaa kyllä tiesin, mutten välittänyt.
Kaikki jo ennalta tuntui niin menetetyltä ja
rihkamalta.

Aamu on noussut huomaamattani yllemme.
 Mitä tästä päivästä taas tulee?
Väsymystä, samoin kuin eilen ja kaikki univelkani nauravat.
 Kuitenkin olen sitä mieltä, että haudassa ehtii sitten nukkua.
Ainakin kesällä tuo ajatus kulkee kanssani käsikädessä.
Pikku sisko on ollut taas helsingissä, viikko sitten me tavattiinkin.
Minä, Jesse ja Mira halattiin keskellä rautatien toria.
Lämpö kulki kehoni läpi, kyynelten kiiluen silmäkulmissani.
"Ryhmähali" pikkuveli sanoi.
Ja muistutti siitä, että emme me usein voi tehdä näin.
Koskahan edes viimeksi?
Rakastan perhettäni koko sydämmestäni.
Siksi kaikki niin kirveleekin, enkä voi pyytää edes anteeksi.

maanantai, ja päätä särkee jälleen heti herättyäni.

Viikonloppu jälleen muistutti siitä, että minulla on ystäviä.
En olekkaan niin yksin, kun olen kuvitellut jatkuvasti.
 Kuitenkin silti tunnen itseni liian läpikuultavaksi tässä mailmassa.
Perjantaista lähtien jaksoin eiliseen kaisaniemenpuistossa juhlia varjotuskaa.
Eilen istuttiin pikkuveljen ja serkun kanssa kolmisteen siellä, aiempina päivinä oltiin
isolla "goottiporukalla" koolla ja eilen illemmalla sitten Jenny ja Pekka saapui
seurakseni, kun kotonakaan en pystynyt olemaan.
Siitäkään huolimatta, että krapula painoi silmäluomiani.
Kulta sitten taas nukkui nämä päivät, kun minulla oli hauskaa.
Yrityksistä huolimatta se vaan käänsi kylkeä ja jatkoi kuorsaamista koko ajan.
-Anteeksi kiukkuisuuteni...
Varsinkin, kun en saa tahtomaani.
Tällä kertaa enimmikseen kyllä tahdoin vain kullan seuraa.
Muista mieliteoista sitten ei puhuta, saati sitten siitä miten hölmö minä olen.
Enkä kontrolloi itseäni sitten yhtään, vannon kuintenkin etten tarkoita mitään pahaa.
Ja vähiten tahdon satuttaa läheisiäni.
 Jostain syystä kuintenkin olen liian hyvä työntämään ihmiset pois luotani.