Olutta,savuttelua,vauhteilua, ja kahvia aamulla parvekkeen viileyksissä.
Kulta katsoi viimein minua niin, että näin hänen olevan paikalla. Näin silmistä jälleen sen sua rakastan hymyn, vaikka se sattuisikin sinuun.
Halusit lähemmäksi ja pussasit, mutta sillon aamulla mulla oli hieman sellainen olo etten kestä särkymättä kosketusta.
Nyt yöllä mä kaipaan sitä enemmän, kuin mitään.
Pelottaa, haluaisin vaan Teemun viereen nukkumaan vasten ihoa lämpimään.
Suojaan sen siipien alle, ihan kuin kotiin.
Lähellä kultaa tuntuu siltä, että viimein löysin ainakin pienen palasen itseäni mailman kartalta.
Täältä pahasta ja helvetin rumasta vankilasta.
Tänne minä kuulun, tunne oli uusi ja omituinen.
Kaikki jokseenkin hyvin, kun toinen on lähellä sanomatta näkemiin.
Rakastan liian paljon, rakastan liian kirpeästi ja makeasti, rakastan sairaasti eikä antibiotitkaan auta.
Kumpa vain saataasiin meidät toimimaan, arvet piiloon vaan täydentämällä toisiamme.
Itse inho kasvaa, kun en osaa syyttää mistään muita kuin itseäni.
Tätä heikkoutta, impulsiivisuutta, temperamenttisuutta, ahdinkoa, peikkoja pään sisällä, huutoja mielessä, maniaa, rakkaushulluutta ja anteeksi, anteeksi anteeksi vain sinä olet aamulla nouseva aurinkoni!<3 p="">Tosin tuolla vertauskuvalla ei ehkä ensimmäisenä Teemua kuvailtaisiin.
Se kun nukkuisi aina, se nukkuisi päivät ja vähän yöllä pelaisi.
Olin ihmeissäni, kun käveltiin aamulla mikkolasta korsoon, tiskit katosivat,sähkölasku vietiin sossuun ja vielä muru tuli tikkurilaan pyörimään.
Ostin mä vikoilla rahoilla hiusten valkaisu aineen, 2 tekokukkaa ja muru vahingossa lipsautti
että aikoi yllättää minut viher kasvilla..
shh ei sitten kerrota kellekkään.
Sitten tarttui vaakaan patterit,hakaneuloja ja lankaa matkaan.
Oli oikeasti onnellinen olo, ei itkettänyt ja lääkettäkin riitti iltaan.
Jäin kotiin yksin, kun oloissa ei appivanhempien eteen astuta.
Pakko yrittää edes joskus edustaa, en minä ole toivotontapaus hymy sitten 2 viikon kuluttua. Kaiketi pitäisi suurin osa nyt tuosta ajasta viettää spesiaali lomalla koiravahtina kirkkonummella kullan kanssa. Jos sitten oppisin olemaan?Elämään ehkä edes ensielämässä?
Silmät ovat turvoksissa, kuin mitkäkin jälleen.
Itkin, itkin, huolestuin, pelkäsin, luulin kuolevani, luulin kullan kuolleen ja tärisin pimeässä asunnossani.
Kyyneleet eivät sitten loppuneet, eikä lopu vieläkään millään.
Koskaan ei tiedä milloin se pahin tapahtuu ja kaikki särkyy, sirpaleilla valtimoihin vahinko viillot ja menisin sinne uinumaan missä olisi rakkaus, teemun viereen enkä pelkäisi yhtään kuolemaa.
Tervetuloa tuonelaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti