Herään saamatta henkeä, yöllä ennen nukahtamista toivon ja toivon.
Olisipa huominen parempi, olo paljon keveämpi.
Pettymys potkii päähän, ja se sattuu.
Miksei nämä viimeiset auringon täyttämät päivät voisi olla helpompia?
Ahdistus voisi pysyä edes hetken kurissa, edes loppu kesän.
Kun koko kesäkin meni vain odottaessa sitä, odottaen jotain parempaa.
En ole käynyt vielä edes uimassa... Talviturkki on heitettävä menemään.
Jos sitten viimein tänä yönä, mitä kyllä epäilen.
Ehkä tyttökultani voisi tahtoa, ehkä ei..
Hänen kanssaan sitten päätämme kesän neljänseinän sisällä.
Lupauduin katkolle hänen kanssaan.
Tiedän tytön ajattelevan minun parastani, tiedän hänen rakastavan.
Niinkuin minä häntä, mutta minua pelottaa.
En halua tuottaa pettymystä.
En halua menettää, haluan rakastaa.
En minä yksin olisi mennyt, en olisi pystynyt.
Hän ei halua jättää minua tälle kurjalle puolelle mennessään itse eteenpäin.
Onkohan kukaan aiemmin antanut minulle tälläistä mahdollisuutta?
Sitä on vaikea selittää, mutta minä itse sen ymmärrän.<3 p="">
Tänään itkin mcdonalssissa.
Vain muutaman kyyneleen onneksi ja piilouduin vessaan kokoamaan itseäni.
Kaveri tuli luokseni ja autolla me huristelimme "aamupala" hamppareille.
Ennen sitä jo ahdisti, mutta hymyilin ja sanoin ryhdistäydyn.
Lupasin etten anna pahan olon viedä tätäkin päivää.
Siellä sitten tuli ongelma, kun en tykännyt muistini mukaan kastikkeesta
jota kasvishampurilaisessa oli...
Sitä ei kaiketi voinut vaihtaa ja romahdin.
Siinä ennen edes, kun tilattiin.
Poika oli hieman hämillään, mutta suloisesti se koitti lohduttaa.
Onneksi elämässäni on ihmisiä jotka edes yrittävät ymmärtää, ja antavat anteeksi
kun en olekkaan täydellinen.
Ystäviä jotka pitävät minusta juuri tälläisenä.
Sitä on vain kovin vaikea muistaa suurimmaksi osasta ajasta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti