Olin eilen hyvin pettynyt ystävääni joka niin lupasi tulla yökylään luokseni, jotten olisi yksin.
Hän vain laitto viestin illalla, että anteeksi en pääsekään.
Mutta onneksi Päiväni pelastui sillä, että iltapäivällä Nina kutsui minut heille kylään.
Minä menin odottaen soittoa jotai koskaan tullutkaan.
Ehkä oli hyvä olla Ninalla sillä minulla oli todella kivaa.
Suunnittelimme kovasti vappubileitä joihin pukeudumme hassuihin asuihin.
katsoimme elokuvan joka oli ihana ja joimme siidereitä.
Päädyimme lopuksi kuuntelemaan mm. backstreet boysia ja katy perryä (jos kirjoitinkaan oikein).
Sitten matkasimme koivuklubiin muutamille.
Mitä nyt joimme siiderit,drinkit ja oluet.
Oli hyvin hauskaa ja olimme hiemankin humalassa.
On niin luotevaa olla Ninan kanssa, kun uskallan hänelle vihdoin puhua asioista jotka ovat minulle hankalia.
Aamulla heräsin jälleen yksin sängystäni ja paistoi aurinko.
Tämän päivän olen viettänyt yöpuvussa peiton alla tyhmiä tv ohjelmia katsellen.
Tähänkin päivään mahtui paniikki kohtaus jossa purskahdin välittömästi itkuun.
Olo tila tuli jälleen huomaamatta nurkan takaa ja rauhoitin itseni ottamalla opamoxin.
Se helpotti ja sai minut entistä uneliaisemmaksi.
Odotan kovasti vappua, odotan pääsykokeita vaikka pelottaa että pilaan mahdollisuuteni.
Odotan sitä, että ensikuussa lähden jokin päivä kotiin ouluun.
Ja pian Onkin kesä ja heinäkuu jolloin on lämmin ja jesu tulee kotiin.
Olen päättänyt nyt yrittää enemmän.
Yritän sulkea mielestäni päivät särkyneet, ajat muuttuneet.
tahdon nousta jälleen jaloilleni ja antaa hyvästit tälle loputtomalle surkeudelle.
Tiedän ettei se tule koskaan olemaan helppoa vaikka kuinka tahtoisin.
16.4.10
Jotain kivaakin joskus
Eilen mulle tuli postissa variasta kampaaja-linjan pääsykoe kutsu.
En edes muista millon viimeksi olisin ollut niin iloinen, musta tuntu siltä
että ehkä on sittenki vähäsen jotain toivoa.
Toivoa, että mun elämä ei ehkä ookkaan aina näin ankee.
Sitten juttelin äidin kanssa pitkään puhelimessa ja sitten vielä tajusin ettei se olekaan
mua hylänny.
Se on mun äiti ja rakastaa mua aina sellasena, kun olen.
On ihan hirveä ikävä äitiä ja siskoja.
Miks niiden pitää asua Oulussa? Miks en voi asua niiden kanssa?
Luulin tänään, että mun perjantai on ihan kamala.
Ajattelin joutuvani olemaan yksin koko päivän.
Ei siinä muuten olisi ongelmaa, mutta kun olen jokainen päivä yksin viikolla (ylensä).
Lukuun ottamatta viikonloppuja jolloin jesu tulee lomille, mutta ei tänä viikonloppuna.
Ikävä on ihan tyhmä asia.
Toisaalta on hyvä nyt olla näin, kun heinäkuun jälkeen ollaan joka päivä yhdessä kotona.
Meidän kotona.
Mä vähän mietin että vois alottaa toisenki blogin. Sellasen vähän ilosemman.
Ko tuntuu niin tyhmälle aina vaan itkee tänne miten perseestä kaikki on.
Ja se hävettää mua, että musta tuli tällänen anksti.
Mut kumminki tänään sitte mun vanha kaveri tuli meille.
Pelattii PL1 crashii jossa ajetaan niillä autoilla kilpaa.
Oli kivaa ja me kiljuttiin, katottiin salkkarit ja juotiin sidukat.
Eikä oltu humalassa. Tuntu hyvältä vaan se seura.
Voi miten ikävä onkaan ollut kristaa.
Ennen me oltiin niin erottomattomia.
Ja p.s. mua pelottaa ihan kauheesti ne pääsykokeet.
14.4.10
samaa vanhaa
On keskiviikko aamu ja heräsin kohtalaisen pirteästi.
Tupakkalakko ei edisty ja laihdutus tökkii, olen surkea kaikessa mitä yritän.
Tahtoisin niin nostaa itsenä tästä mudasta, mutta voimani mahtavat olla liian vähissä.
Toivon vain, että kesä ja valo toisivat jälleen minulle voimia elämään.
Niin ainakin jaksaisin edes hetken pidempään hengittää tässä mailmassa.
Kuvitelmani kertovat vain minulle, kuinka olen menettänyt täysin itsekontrollin, olen kadottanut
kaiken itsestäni eikä kukaan tahdo pysyä vierelläni.
pelkäänkin sitä, milloin rakas kertoo hyvästit ja suutelee viimeisen kerran.
Uskon sen olevan viimeistäänkin elämäni viimeinen päivä.
Hän ansaitsee parempaa, kuin minut heikon ihmisen.
Vain puolikkaan jonka vuoksi läheiset kärsivät.
Tiedän, että voisin vaikuttaa omaan tulevaisuuteeni, mutta kun en osaa enään
sanoa mitä tahdon vuosien päästä.
En näe itseäni työelämässä, en opiskelemassa saati perheen äitinä.
Voi kumpa voisin päivän viettää elämääni niin etten olisi ikinä sairastunut.
Olisinko pian valmistautumassa ammattikoulusta?
Asuisinko kotona vai yksin, olisinko onnellinen?
Tupakkalakko ei edisty ja laihdutus tökkii, olen surkea kaikessa mitä yritän.
Tahtoisin niin nostaa itsenä tästä mudasta, mutta voimani mahtavat olla liian vähissä.
Toivon vain, että kesä ja valo toisivat jälleen minulle voimia elämään.
Niin ainakin jaksaisin edes hetken pidempään hengittää tässä mailmassa.
Kuvitelmani kertovat vain minulle, kuinka olen menettänyt täysin itsekontrollin, olen kadottanut
kaiken itsestäni eikä kukaan tahdo pysyä vierelläni.
pelkäänkin sitä, milloin rakas kertoo hyvästit ja suutelee viimeisen kerran.
Uskon sen olevan viimeistäänkin elämäni viimeinen päivä.
Hän ansaitsee parempaa, kuin minut heikon ihmisen.
Vain puolikkaan jonka vuoksi läheiset kärsivät.
Tiedän, että voisin vaikuttaa omaan tulevaisuuteeni, mutta kun en osaa enään
sanoa mitä tahdon vuosien päästä.
En näe itseäni työelämässä, en opiskelemassa saati perheen äitinä.
Voi kumpa voisin päivän viettää elämääni niin etten olisi ikinä sairastunut.
Olisinko pian valmistautumassa ammattikoulusta?
Asuisinko kotona vai yksin, olisinko onnellinen?
13.4.10
sanattomuus
Ajattelin kirjoittaa jollain tapaa perinpohjin siitä miltä minusta tuntuu, siitä miten minä
olen tähän syvyyteen vajonnut ja niin itseni eksyttänyt pimeään.
Mutta nyt, kun edessäni seisoo tämä valkoinen ruutu, mustinen kirjaimin ei mieleeni
tulekkaan yhtäkään asiaa josta kertoa.
Olen sanaton ja itkuinen.
Pääpainuksissa, henkeä ahdistaa.
Kukaan ei tunnu ottavan minua vakavasti, ei kukaan ymmärrä ennen kuin nukun pois.
Ehkä vika on minussa ja välinpitämättömyydessäni.
On liian helppoa eristäytyä yksin kotiin, jättää vastaamatta puheluihin.
Niin viimeksikin kävi, kun minä menetin kaikki läheiseni.
Lopulta yksikään ei enään jaksanut yrittää puolestani.
Äiti on minut heittänyt romukoppaan, vienyt unholaan.
En asu hänen kanssaan, joten hän sulkee minut mielestään tunteakseen oman olonsa
paremmaksi.
Ei enään pitkiä puheluita, ei hyvän yön viestejä eikä huomenia.
Ei vastauksia puheluihin saati viesteihin.
Turhaan minä yritän, en minä voi ihmisiä pakottaa minusta välittämään.
Olen vain jollain tapaa itse liian kiinni äidissä, olen niin pieni ja heikko vielä.
En ole valmis aikuisten julmaan mailmaan kun tämäkin hetki tuntuu jo liian pahalta ollakseen totta.
olen tähän syvyyteen vajonnut ja niin itseni eksyttänyt pimeään.
Mutta nyt, kun edessäni seisoo tämä valkoinen ruutu, mustinen kirjaimin ei mieleeni
tulekkaan yhtäkään asiaa josta kertoa.
Olen sanaton ja itkuinen.
Pääpainuksissa, henkeä ahdistaa.
Kukaan ei tunnu ottavan minua vakavasti, ei kukaan ymmärrä ennen kuin nukun pois.
Ehkä vika on minussa ja välinpitämättömyydessäni.
On liian helppoa eristäytyä yksin kotiin, jättää vastaamatta puheluihin.
Niin viimeksikin kävi, kun minä menetin kaikki läheiseni.
Lopulta yksikään ei enään jaksanut yrittää puolestani.
Äiti on minut heittänyt romukoppaan, vienyt unholaan.
En asu hänen kanssaan, joten hän sulkee minut mielestään tunteakseen oman olonsa
paremmaksi.
Ei enään pitkiä puheluita, ei hyvän yön viestejä eikä huomenia.
Ei vastauksia puheluihin saati viesteihin.
Turhaan minä yritän, en minä voi ihmisiä pakottaa minusta välittämään.
Olen vain jollain tapaa itse liian kiinni äidissä, olen niin pieni ja heikko vielä.
En ole valmis aikuisten julmaan mailmaan kun tämäkin hetki tuntuu jo liian pahalta ollakseen totta.
12.4.10
En minä ole mitään, etkä sinäkään.
Kuinka moni muistaa jokaisen onnellisen hetkensä?
Tuskin kukaan, kumpa minä itse olisin vain keiju pieni.
Mailmani on niin epätodellinen etten saa otetta siitä.
Unohdan jokainen päivä kuinka olla, kuinka elää.
Olisimpa satuolento onnellinen, aina täynnä iloa, täynnä rakkautta.
Ehkä olenkin, mutta siipeni ovat rikkoutuneet, kolahtaneet vasten kovaa kalliota.
Elän lasipurkissa vankina.
Näiden seinien sisällä seurana vain sairas mieli.
Ei minua pelasta mikään, keinoja monia kokeiltu on.
Mutta minä tyhmä pieni tyttö en ole ottanut mitään tosissaan.
Olen antanut itseni langeta kauneuden huumaan, joka tappaa minut hiljalleen.
Olen vain sekaisin, olen vain tyhmä.
Tuskin kukaan, kumpa minä itse olisin vain keiju pieni.
Mailmani on niin epätodellinen etten saa otetta siitä.
Unohdan jokainen päivä kuinka olla, kuinka elää.
Olisimpa satuolento onnellinen, aina täynnä iloa, täynnä rakkautta.
Ehkä olenkin, mutta siipeni ovat rikkoutuneet, kolahtaneet vasten kovaa kalliota.
Elän lasipurkissa vankina.
Näiden seinien sisällä seurana vain sairas mieli.
Ei minua pelasta mikään, keinoja monia kokeiltu on.
Mutta minä tyhmä pieni tyttö en ole ottanut mitään tosissaan.
Olen antanut itseni langeta kauneuden huumaan, joka tappaa minut hiljalleen.
Olen vain sekaisin, olen vain tyhmä.
"Ja mä oon lapsi jonka kehto palaa Mun maailmani vietiin multa salaa Sun sana kaikuu mun huomisessa Kunnes syytön murtuu mielivankilassa Ja sä oot isä se jota pelkään Sun imartelu puukottaa mua selkään Viet multa voimat alistat ja voitat merkitset omaksesi käytät hyväksesi"
Vihaan sinua syömishäiriö joka huudat mielessäni kauheuksia.
jos kaksi kaatuu eteen kauneuden, kohta pettää se heidät heleästi nauraen
Lohdutatko minua aina, kun pelkään nukahtaa?
Pitelethän kiinni minusta aina, kun meinaan alas horjahtaa?
Viikonloppu kului jälleen aivan liian nopeasti.
Se menee aina, kun hetkeksi voin unohtaa kurjuuteni.
Sen ikuisen pahan olon, ainakin melkein kokonaan.
Perjataina lähdin Eevan (anopin) kanssa päiväristeilylle tallinnaan.
Se oli ensimmäinen kerta, kun kävin siellä.
Päivä oli mukava vaikka hieman oli tokkurainen olo, kun piti 05.00 herätä.
En syönyt paljon sinä päivänä, ja kävelimme monia tunteja vanhassa kaupungissa ja muuallakin
pitkin viron sumuisia katuja.
Onneksi ei kuitenkaan vettä satanut tai ollut kamalan kylmä.
Jälleen ahdistaa vartalo ongelmat. Juuri nyt tuntuu siltä, että
tahtoisin vain julmasti repiä itseni ulos tästä kehosta, tästä pehmeästä läskistä ja heikosta mielestä.
Pitelethän kiinni minusta aina, kun meinaan alas horjahtaa?
Viikonloppu kului jälleen aivan liian nopeasti.
Se menee aina, kun hetkeksi voin unohtaa kurjuuteni.
Sen ikuisen pahan olon, ainakin melkein kokonaan.
Perjataina lähdin Eevan (anopin) kanssa päiväristeilylle tallinnaan.
Se oli ensimmäinen kerta, kun kävin siellä.
Päivä oli mukava vaikka hieman oli tokkurainen olo, kun piti 05.00 herätä.
En syönyt paljon sinä päivänä, ja kävelimme monia tunteja vanhassa kaupungissa ja muuallakin
pitkin viron sumuisia katuja.
Onneksi ei kuitenkaan vettä satanut tai ollut kamalan kylmä.
Jälleen ahdistaa vartalo ongelmat. Juuri nyt tuntuu siltä, että
tahtoisin vain julmasti repiä itseni ulos tästä kehosta, tästä pehmeästä läskistä ja heikosta mielestä.
4.4.10
party
Hei tänään minulle ja jokaiselle joka lukee tätä blogia, ja ei kovinkaan moni.
Ehkä siksi, että pidän tämän aika salaisena.
En kestäisi jos jokainen minut tunteva ihminen lukisi tämä tekstit ja tietäisi todellisuuteni.
Perjantaina päivä,ilta ja yö olivat loistavia. Olin huumautunut juhlista,onnesta,elämästä ja ihmisistä.
Päivä alkoi ajoissa Ninan kanssa valmistellessa illan tarjoilua ja järjestystä.
Päätimme toivottaa tervetulleiksi ystäväni tarjoten karkkia,2 erisipsejä,dippiä,popcornia,porkkana ja kurkku tikkuja dipin kanssa, cotail tikkuja vegenä ja lihalla. Myös naposteluun tuli tikkareita ja viinirypäleitä.
Myös boolia oli tarjolla ja tietenkin alkoholipitoista.
Olin jo alkupäivästä humalassa ja jaksoin juhlia niin kauan kunnes viimeiset vieraat lähtivät kenties 3 aikaan yöllä.
Kuuntelimme musiikkia ja me tytöt tanssimme, kun pojat eivät suostuneet mukaan.
joimme,juttelimme ja pidimme hauskaa.
Oli täydellisesti onnistuneet juhlat! Kiitos kaikille<3
Se ilta sai minut tuntemaan itseni edelleen tärkeäksi ja rakastettavaksi.
En kohdannut yhtään itseinhoa,pelkoa enkä kurjuutta.
Olisipa vielä tuparit.
Eilen taas Nina ja tommi tulivat meille, sekä Juuso ja Brenda.
Miehet menivät saunomaan, kun me pelasimme spyroa ja joimme siidereitä.
Oli mukavaa sekin. Ja harmi, että en voi joka päivä olla onnellinen enkä humalassa.
Pelottaa hieman, että minulla on alkoholi ongelma.
En osaa oikein muuten nauttia mistään, en ilman humalaa.
Jokaisesta surustakin selviää vain humalalla.Mutta nyt en aijo murehtia vaikka painokin on noussut ja se ahdistaa. Juuri nyt haluan vain haistattaa paskat syömishäiriölle ja hymyillä.
Ehkä siksi, että pidän tämän aika salaisena.
En kestäisi jos jokainen minut tunteva ihminen lukisi tämä tekstit ja tietäisi todellisuuteni.
Perjantaina päivä,ilta ja yö olivat loistavia. Olin huumautunut juhlista,onnesta,elämästä ja ihmisistä.
Päivä alkoi ajoissa Ninan kanssa valmistellessa illan tarjoilua ja järjestystä.
Päätimme toivottaa tervetulleiksi ystäväni tarjoten karkkia,2 erisipsejä,dippiä,popcornia,porkkana ja kurkku tikkuja dipin kanssa, cotail tikkuja vegenä ja lihalla. Myös naposteluun tuli tikkareita ja viinirypäleitä.
Myös boolia oli tarjolla ja tietenkin alkoholipitoista.
Olin jo alkupäivästä humalassa ja jaksoin juhlia niin kauan kunnes viimeiset vieraat lähtivät kenties 3 aikaan yöllä.
Kuuntelimme musiikkia ja me tytöt tanssimme, kun pojat eivät suostuneet mukaan.
joimme,juttelimme ja pidimme hauskaa.
Oli täydellisesti onnistuneet juhlat! Kiitos kaikille<3
Se ilta sai minut tuntemaan itseni edelleen tärkeäksi ja rakastettavaksi.
En kohdannut yhtään itseinhoa,pelkoa enkä kurjuutta.
Olisipa vielä tuparit.
Eilen taas Nina ja tommi tulivat meille, sekä Juuso ja Brenda.
Miehet menivät saunomaan, kun me pelasimme spyroa ja joimme siidereitä.
Oli mukavaa sekin. Ja harmi, että en voi joka päivä olla onnellinen enkä humalassa.
Pelottaa hieman, että minulla on alkoholi ongelma.
En osaa oikein muuten nauttia mistään, en ilman humalaa.
Jokaisesta surustakin selviää vain humalalla.Mutta nyt en aijo murehtia vaikka painokin on noussut ja se ahdistaa. Juuri nyt haluan vain haistattaa paskat syömishäiriölle ja hymyillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)