On keskiviikko aamu ja heräsin kohtalaisen pirteästi.
Tupakkalakko ei edisty ja laihdutus tökkii, olen surkea kaikessa mitä yritän.
Tahtoisin niin nostaa itsenä tästä mudasta, mutta voimani mahtavat olla liian vähissä.
Toivon vain, että kesä ja valo toisivat jälleen minulle voimia elämään.
Niin ainakin jaksaisin edes hetken pidempään hengittää tässä mailmassa.
Kuvitelmani kertovat vain minulle, kuinka olen menettänyt täysin itsekontrollin, olen kadottanut
kaiken itsestäni eikä kukaan tahdo pysyä vierelläni.
pelkäänkin sitä, milloin rakas kertoo hyvästit ja suutelee viimeisen kerran.
Uskon sen olevan viimeistäänkin elämäni viimeinen päivä.
Hän ansaitsee parempaa, kuin minut heikon ihmisen.
Vain puolikkaan jonka vuoksi läheiset kärsivät.
Tiedän, että voisin vaikuttaa omaan tulevaisuuteeni, mutta kun en osaa enään
sanoa mitä tahdon vuosien päästä.
En näe itseäni työelämässä, en opiskelemassa saati perheen äitinä.
Voi kumpa voisin päivän viettää elämääni niin etten olisi ikinä sairastunut.
Olisinko pian valmistautumassa ammattikoulusta?
Asuisinko kotona vai yksin, olisinko onnellinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti