Ajattelin kirjoittaa jollain tapaa perinpohjin siitä miltä minusta tuntuu, siitä miten minä
olen tähän syvyyteen vajonnut ja niin itseni eksyttänyt pimeään.
Mutta nyt, kun edessäni seisoo tämä valkoinen ruutu, mustinen kirjaimin ei mieleeni
tulekkaan yhtäkään asiaa josta kertoa.
Olen sanaton ja itkuinen.
Pääpainuksissa, henkeä ahdistaa.
Kukaan ei tunnu ottavan minua vakavasti, ei kukaan ymmärrä ennen kuin nukun pois.
Ehkä vika on minussa ja välinpitämättömyydessäni.
On liian helppoa eristäytyä yksin kotiin, jättää vastaamatta puheluihin.
Niin viimeksikin kävi, kun minä menetin kaikki läheiseni.
Lopulta yksikään ei enään jaksanut yrittää puolestani.
Äiti on minut heittänyt romukoppaan, vienyt unholaan.
En asu hänen kanssaan, joten hän sulkee minut mielestään tunteakseen oman olonsa
paremmaksi.
Ei enään pitkiä puheluita, ei hyvän yön viestejä eikä huomenia.
Ei vastauksia puheluihin saati viesteihin.
Turhaan minä yritän, en minä voi ihmisiä pakottaa minusta välittämään.
Olen vain jollain tapaa itse liian kiinni äidissä, olen niin pieni ja heikko vielä.
En ole valmis aikuisten julmaan mailmaan kun tämäkin hetki tuntuu jo liian pahalta ollakseen totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti