Olo on hieman omituinen, en tiedä miltä edes pitäisi tuntua juuri nyt.
Olen pian lähdössä kavereiden kanssa juhlimaan, mutta en tiedä onko sekään oikein.
 Tiedän vain satuttavani muita vasten tahtoani.
En ole tarpeeksi hyvä mihinkään seuraan, enhän minä ole aito?

Juuri nyt läski ahdistaa, hävettää lähteä julkisuuteen kun vatsa pömpöttää.
 Vihaan tätä kaikkea pahaa oloa.

laivailua ja pohdiskelua pienessä mittakaavassa

Lauantain vietin kullan kanssa laivareissulla.
 Bloggaus on vain jäänyt hieman vähälle tällä viikolla joten kirjoitan siitä nyt hieman.
Laiva lähti helsingistä ja olin aamun huono vointinen, luultavasti johtui vain jännityksestä.
 Koko lauantain jaksoin olla iloinen, en vain päästänyt murheita mieleeni.
Meillä oli hieman eväitä mukana ja jo alkumatkasta istuimme baarissa.
 Tahdoin maistaa drinkkiä jota en ollut juonut.
En ollut humalassa, sen säästin vasta paluu matkalle.
 Huonolla tuurilla kumpikaan meistä ei pelikoneista voittanut.
Päivä oli pilvinen ja palatessa sateinen.
 Virossa oli juuri sen näköistä, kun muistinkin.
Kävimme viron suurimmassa kauppakeskuksessa.
Myyjät olivat minusta todella töykeitä, kun eivät puhuneet mitään.
 Ehdimme juuri ja juuri bussiin joka tuli sataman lähelle, mutta jäimme aikaisemmalla pysäkillä.
Katselimme keskustan sykkiviä maisemia ja suuntasimme alkolle.
 Ostoksia tuli hurjasti ja niiden kantaminen olikin epämukavaa.
Saimme virolaisen taksikyydin alkolta, kun lava kärrymme hajosi jo alkumetreillä.
Päivä oli jollain tapaa outo.
 En tunnistanut siitä itseäni. Kuka oli tuo tyttö joka ravasi edes takaisin paikasta toiseen.
Tahtoi täyttää silmänsä uusilla näyillä ja uusilla ajatuksilla.
Hymyilin.
Otimme paljon kuvia ja kiertelimme laivassa.

Päätimme, että lokakuussa menemme viroon hotelli matkalle.
(yksi yö viron hotellissa ja laiva matkailua)
 Tahdomme tehdä jotain erityistä, kun 13.10 on 2 vuotis päivämme.

Lokakuussa on myös hyvän ystäväni Hannan 20-vuotis synttärit viikonlopun mittaisella risteilyllä ruotsiin!<3

----------------------------------------------------------------------------------------------
Ajattelin tylsyyteeni kirjoittaa listan asioista joita minä odotan:

-Syksyn kauniita värejä
-Hannan synttäreitä ja kullan kanssa matkaamista
-Mummulaan menoa
-Kotiin menemistä (ouluun)
-Koiran pennun saamista (ensikuu)
-Joulua
-synttäreitäni
-uuttavuotta
-Opiskelua
-paino tavoitteeni saavuttamista
-onnellisuutta
-omaa perhettä, sitten joskus kaukaisuudessa
-ensilunta

jne. ei tullutkaan juuri mieleen mitään fiksua.

ajatukset eivät pysy kasassa

Päivät kiitävät ohitseni, valuu elämäni lävitse.

Jokaisena aamuna avatessani silmät minä luulen tänään

olevani parempi ihminen.

Lupaan itselleni etten satuta muita, en satuta itseäni.

Syksy jo kolkuttaa ovellani.

En tahdo sen vielä tulevan, en tahdo tämän kesän olevan ohi.

Enhän minä ole edes tehnyt vielä mitään.

Koko kesän aikana olen ollut surullinen, olen ollut yksinäinen.

Olen sulkenut verhot ja tahtonut vain nukahtaa.

Siltä ainakin on tuntunut.

Lehdet alkavat hiljalleen jo kellastua, leijailemaan maahan ja maatuvat.

Pian onkin jo sitten talvi, kylmää ja pimeää.

Eilen minä ymmärsin itseäni.

Ymmärsin sen kerrankin kuinka huonossa jamassa olen.

Kaikki on kuitenkin vain omaa syytäni.

Olen jälleen eristäytymässä.

Huomaamattani olen sulkenut ihmisiä elämästäni.

Olen sulkenut puhelimen ja jäänyt lojumaan tähän tuhoisaan loskaan.

Elämäni on roskaa.

Olen valetta jonka ei kuuluisi olla edes olemassa.

Rakastan niin paljon läheisiäni etten tahdo enää satuttaa heitä.

Olen menettänyt uskon elämään ja onnellisuuteen.

En tahdo kenenkään rakkaani näkevän tätä mustaa mieltä.

En tiedä mikä on määränpääni, minulla ei ole enään elämää.

Kumpa osaisin pyytää ystäviltä anteeksi. Kumpa kykenisin olemaan satuttamatta heitä.

aaarrggh, ahdistaa taas vaikka heräsin vasta.

Stressaa kaikki ja hmmhh..

bye bye my world

On jo yö, eikä mua nukuta vaikka pitäis.
 Tuli mieleen vaan, että inhotaa kun vannoin lähteväni aupairiksi
kunhan paikka löytyisi (jos en pääse taaskaan kouluun tai mihinkään).
 En vain ole pystynyt edes hakemaan paikkaa, kun mietin vain sitä ettei Jesper
eikä kukaan läheiseni minua vuotta voisi odottaa ja kaivata.
 Tahtoisin todella lähteä, eikä silloin edes maalla olisi väliä.
Ehkä saisin enemmän muualla itsestäni kiinni ja koko elämästäni...
 En minä pysty olemaan onnellinen, kun vain pelkään kaikkea.
Petyn jatkuvasti itseeni ja saavutuksiini. En ole riittävän hyvä missään.
 Paitsi tiedän olevani hyvä huolehtimaan pienistä ihmisistä.
Se on ainut asia josta minulla riittää kokemusta.
 Olisi vain parempi ehkä ottaa itseään niskasta kiinni ja laittaa hakemuksia pitkin poikin menemään,
vaikka Saksaa,Ranskaan,Englantiin,Hollantiin,Maltalle,Italiaan,Espanjaan,Kreikkaan,Turkkiin ja joka paikkaan.
 Tai mieluiten jonnekkin mahdollisimman kauas.

fuck fuck -.-

Mietin eilen yöllä ja mietin tänään aamulla heti ensimmäisenä sitä miksi en kykene olemaan
ajattelematta asioita, jotka minua tuhoavat.
Mitkä minuun sattuu, mitkä saavat minut lyyhistymään lattialle.
 Vahvan näytteleminen on jotain todella helvetillistä.
Se tuntuu turhalta, kun kaikki melkein tietävät etten voi hyvin.
Kaikki tietävät etten pärjää elämässä niin, kuin pitäisi.
 Miksi jokainen päivä tuntuu vastoinkäymiseltä? Mikään ei onnistu.
 En osaa saavuttaa mitään mitä tahdon.
En päässyt edes töihin. Olin haastattelussa perjantaina ja jälleen uskalsin luottaa itseeni ja siihen, että
minä pystyn tähän.
Odotin tänään koko päivän vastausta pääsystä, ja vihdoin tuli viesti ettei mahdollisesti juuri minulle
tarjota työtä.
 Tällä kertaa minä todella yritin, olin rohkea ja pelkäämätön.
Silti vain olin liian vähän. Olin liian minä.

Viikonloppu meni niin ja näin. Oli minulla toki hauskaa, ja silti oli todella kurjaa.
 No olin humalassa, kenties normaali viikonlopulta joskus.
Oli ankkarok ja pidin hauskaa ystävien kanssa sen ulkopuolella.
 Jälkeen päin ahdistaa.
Miksi join? Miksi tungin itseni täyteen sitä kaloripitoista nestettä?
Sitä joka saa minut turpomaan.
 No tulen aina vain siihen tulokseen, että kun juon se johtuu siitä, että
tahdon turruttaa kaiken pahan olon.

Tänään tein Jesperille perunoita ja nakkikastiketta.
 Hänen mukaan se oli todella hyvää, itse kun en tiedä.
En tiedä, koska en edes maista liharuokia.
 On lämmin ja tahtoisin lähteä ulos. En vain kykene.
En kykene koska mieleni hetkessä valtasi ahdistuneisuus ja henkinen pahoin vointi.
 Tuntuu vain liian turhalta yrittää, kun ei ole tarpeeksi hyvä missään.
En pääse kouluun, enkä edes töihin.
 Ahdistaa olla turhana henkenä maanpäällä.
Vituttaa, jos sanoisin.

tyhjää ja ärsytystä

Nyt musta ei tunnu oikeen miltään, ei oo koko päivänä tuntunu.
Pelkkää väsymystä ja tunteiden tasaista turtuneisuutta.
 Kumminki jollakin tasolla mua todella ärsyttää.
Mua ärsyttää, että on viilee ilma, mua ärsyttää et en oo koko kesänä oikeen mitään
järkevää tehny, mua ärsyttää et kämppä on sotkunen, mua ärsyttää ihmiset ja varsinkin yks tietty ihminen,
mua ärsyttää et en uskalla soittaa sille ihmisille ja puhuu asioista, ja mua ärsyttää se et
se on musta aina huolissaan eikä ymmärrä et mäkin oon siitä, ja ärsyttää että on vittuntunu ko on huolissaa
ja mäkö muka sen pakotan musta huolehtii? ehhheeen. No kumminki mua myös ärsyttää ko oon aikaansaamaton ja laiska, ja mä en ikinä onnistu mun yrityksissä, enkä mä päässy ees kouluun.
Mä en keski koskaan missä oisin oikeesti hyvä enkä mä tiedä mitä mun elämältä lopulta
sit haluan.
Haluisin kyl muuttaa takas kotiin, ei musta oo tähän aikuisuuteen vielä.
 Ei mulla ole edes järkevää syytä olla täällä ja erossa perheestä.
Olisko se vaihtoehto, että muuttasin takas kotiin ja sit muutaman kuukauden päästä vaikka Oulun
keskustaan, siellä mulla olis perhe tukena ja lähellä.
 Voisin alottaa opiskelut siellä ja unohtaa mun elämän täällä.
Sulkea kaiken vanhan pois mun elämästä ja leikkiä onnellista.
Toi suunnitelma kuulostaa musta hyvälle vaikka tiedän, että jäisin kaikkea kaipaamaan.
 Kaipaisin tätä paikkaa ja kaipaisin omaa ensimmäistä asuntoa, kaipaisin ystäviä ja sukulaisia.
Toisin sanoen jos mulla ees on enään ystäviä.
En saanut taas viimeyönä nukuttua, ei vaan tullut uni vaikka väsymys oli kamala.
 Yöunet jäivät sitten 2 tunnin mittaisiksi.
Voisin hakata päätä seinään, tai huutaa tyynyyn. Harmi etten omista nyrkkeily säkkiä sillä se vois auttaa
tähän oloon kun ei tunnu miltään ja tuntuu tyhjältä, ja silti samalla raivostuttaa kaikki mahdolliset asiat.

Perjantaini toisin sanoen eilenen

Eilen oli hauska päivä.

Näin Mirkan Helsingissä. 

Istuimme kiasmalla ja kaisaniemessä.

Joimme muutamia siidereitä ja oluita.

Söimme "välipalaa" ja puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä.

Minua itketti, kun puhuin äidistä ja perheeni ongelmista,

minua itketti kun tytöllä on paha olla,

minua itketti, kun itsellänikin on paha olla.

Silti oli ihanaa, Mirka ymmärtää minua niin täydellisesti.

Mirka on ihana<3

Illemmalla Sadekin tuli kanssamme ja olimme humalassa,

ainakin minä olin ja oli hyvä olla.

Tullessani kotiin ja, kun kulta lähti käymään kaverilla paha olo kuitenkin yllätti minut.

Se hiipi hyvin hitaasti ja tappavasti, minä itkin ja minua ahdisti.

Olin yksin ja minua pelotti.

Ahdistus oli jotain tajuamattoman voimakasta.

Olin tuperä ja otin partahöylän terän, viilsin ja viilsin.

Itkin ja lattia oli veressä, minä olin veressä.

Otin muutamia ahdistuslääkkeitä, muttei ne mitään auttaneet.

Eivät ne koskaan auta minua.

Soitin kullalle ja hän tuli kotiin, tuli koska ei tahtonut minun olevan yksin ollessani surullinen.

Kulta vain huolestui, nähdessään minut, nähdessään veren ja soitti ambulanssin.

Minua hävettää...

Olen aivan liian heikko lopetraakseni tämän kaiken,

olen pelkuri enkä uskalla nukahtaa maan alle.

Minut vietiin sairaalaan, ambulanssin hoitaja sanoi että joudun olemaan yön sairaalassa.

En kuitenkaan sairaalaan jäänyt vaan lähdin omin päin pois.

Kävelimme yhdessä aamuyöllä peijaksensairaalasta, kun junat eivät kulkeneet.

Oli syviä haavoja jotka olisivat tikkausta tarvinneet mutten välittänyt.