Mietin eilen yöllä ja mietin tänään aamulla heti ensimmäisenä sitä miksi en kykene olemaan
ajattelematta asioita, jotka minua tuhoavat.
Mitkä minuun sattuu, mitkä saavat minut lyyhistymään lattialle.
Vahvan näytteleminen on jotain todella helvetillistä.
Se tuntuu turhalta, kun kaikki melkein tietävät etten voi hyvin.
Kaikki tietävät etten pärjää elämässä niin, kuin pitäisi.
Miksi jokainen päivä tuntuu vastoinkäymiseltä? Mikään ei onnistu.
En osaa saavuttaa mitään mitä tahdon.
En päässyt edes töihin. Olin haastattelussa perjantaina ja jälleen uskalsin luottaa itseeni ja siihen, että
minä pystyn tähän.
Odotin tänään koko päivän vastausta pääsystä, ja vihdoin tuli viesti ettei mahdollisesti juuri minulle
tarjota työtä.
Tällä kertaa minä todella yritin, olin rohkea ja pelkäämätön.
Silti vain olin liian vähän. Olin liian minä.
Viikonloppu meni niin ja näin. Oli minulla toki hauskaa, ja silti oli todella kurjaa.
No olin humalassa, kenties normaali viikonlopulta joskus.
Oli ankkarok ja pidin hauskaa ystävien kanssa sen ulkopuolella.
Jälkeen päin ahdistaa.
Miksi join? Miksi tungin itseni täyteen sitä kaloripitoista nestettä?
Sitä joka saa minut turpomaan.
No tulen aina vain siihen tulokseen, että kun juon se johtuu siitä, että
tahdon turruttaa kaiken pahan olon.
Tänään tein Jesperille perunoita ja nakkikastiketta.
Hänen mukaan se oli todella hyvää, itse kun en tiedä.
En tiedä, koska en edes maista liharuokia.
On lämmin ja tahtoisin lähteä ulos. En vain kykene.
En kykene koska mieleni hetkessä valtasi ahdistuneisuus ja henkinen pahoin vointi.
Tuntuu vain liian turhalta yrittää, kun ei ole tarpeeksi hyvä missään.
En pääse kouluun, enkä edes töihin.
Ahdistaa olla turhana henkenä maanpäällä.
Vituttaa, jos sanoisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti