Tämä on jo toinen aamu, kun olen pystynyt heräämään ajoissa.
Eilen nousin 9.00 ja tänään jo 7 jälkeen.
Mikä minua vaivaa? No ei nyt sentään.
On vain hyvä, että edes pystyn yrittämään elämän rytmin muuttamista.
Ehkä en olisi aina niin väsynyt jos nukkuisin öisin.
Eilen minua itketti.
Eilen minä mietin miksi kaiken on joskus muututtavan?
Miksei edes yksi ainut onnellinen asia voisi pysyä elämässäni ennallaan.
Kun kerran uskaltaa luottaa johonkin ja tulevaan se viedään aina pois.
Odotan vain päivää jolloin minun ja rakkaani suhde päättyy.
Pelkään sitä päivää aivan liian paljon.
Jos häntä ei olisi ei olisi minullakaan syytä olla täällä, ei vantaalla.
Ei olisi edes syytä lähteä takaisin Ouluun vanhempien luo.
He eivät minua sinne enään edes tahtoisi, tuhoamaan kokonaisuuksia.
Joka ikinen päivä kuljen vääristä poluista, lennän väärien pilvien välistä.
Valinnat ovat vääriä, ja usko valhetta.
Mitä tehdä, kun ei ole toivoa paremmasta?
Ikävöin ja ikävöin.
Ikävöin äitiä, ikävöin onnellisuutta, ikävöin ystäviäni ja itseäni.
Osaisinpa olla satuttamatta edes yhden päivän muita ja itseäni.
Uskon, että kaikelle on merkityksensä.
Minulle on merkitykseni. En vain tiedä sitä vielä.
Uskon ettei kukaan pysty minua pelastamaan, minun on tehtävä se itse.
Ja ennenkaikkea tiedän olevani jälleen yksin tässä hauraassa mailmassa.
Lasikuvussa kuolemassa.
Taidan olla jälleen eristäytymässä, enkä edes tiedä mitä minun olisi tehtävä estääkseni sen.
En tahdo enään yhdenkään ihmisen inhoavan minua, en tahdo yhtäkään pahansuopaa katsetta
kasvoilleni, en tahdo enään vihaisia sanoja ja suppeita lauseita.
Lopetan vain yrittämisen.
Ystävät hyvät olkaa te armollisia älkääkä antako minun pudota jälleen mustaan kaivoon.
Pimeään metsään ja painajaisiin.
Ja jälleen edelleen eiliseen.
Eilen olin vain kotona, ja oli tylsää ja oli yksinäistä.
Tein hernekeittoa elämäni ensimmäistä kertaa alusta loppuun itse
ja leivoin pullia. Kulta halusi vielä iltapalaksi tortillaa...
p.s.minulla on ikävä Mirkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti