Päivät kiitävät ohitseni, valuu elämäni lävitse.
Jokaisena aamuna avatessani silmät minä luulen tänään
olevani parempi ihminen.
Lupaan itselleni etten satuta muita, en satuta itseäni.
Syksy jo kolkuttaa ovellani.
En tahdo sen vielä tulevan, en tahdo tämän kesän olevan ohi.
Enhän minä ole edes tehnyt vielä mitään.
Koko kesän aikana olen ollut surullinen, olen ollut yksinäinen.
Olen sulkenut verhot ja tahtonut vain nukahtaa.
Siltä ainakin on tuntunut.
Lehdet alkavat hiljalleen jo kellastua, leijailemaan maahan ja maatuvat.
Pian onkin jo sitten talvi, kylmää ja pimeää.
Eilen minä ymmärsin itseäni.
Ymmärsin sen kerrankin kuinka huonossa jamassa olen.
Kaikki on kuitenkin vain omaa syytäni.
Olen jälleen eristäytymässä.
Huomaamattani olen sulkenut ihmisiä elämästäni.
Olen sulkenut puhelimen ja jäänyt lojumaan tähän tuhoisaan loskaan.
Elämäni on roskaa.
Olen valetta jonka ei kuuluisi olla edes olemassa.
Rakastan niin paljon läheisiäni etten tahdo enää satuttaa heitä.
Olen menettänyt uskon elämään ja onnellisuuteen.
En tahdo kenenkään rakkaani näkevän tätä mustaa mieltä.
En tiedä mikä on määränpääni, minulla ei ole enään elämää.
Kumpa osaisin pyytää ystäviltä anteeksi. Kumpa kykenisin olemaan satuttamatta heitä.
aaarrggh, ahdistaa taas vaikka heräsin vasta.
Stressaa kaikki ja hmmhh..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti