Mä seison lasin sirujen päällä ja mun jalkoihin sattuu.
Aivan sama.
Sattuu niin paljon, että olen turta.
Tahtoisin asettua mahalteen sirpale peitteen päälle.
Lasi viiltäisi kaiken pois, se saisi minut enkeliksi.
Se vuodattaisi minusta pahuuden pois.
En jaksa olla kipeä, en jaksa olla tuomittu ikuisuuteen.
Äiti on humaltuneena, isäpuolikin.
Käskivät minun tulla eilen kotiin ja tulinhan minä.
Koko illan kuuntelin jatkuvaa vähättelyä itsestäni.
Jatkuvia sanoja jotka satuttivat.
Olisi heidän mielestään parempi jos olisin kadonnut aikaa sitten.
Sanovat, että olisi perheemme onnellisempi jos opettelisin olemaan tai lopettaisin kokonaan.
On turhaa heidän mielestään elää näin.
Turhaa yrittää, jos ei osaa kuitenkaan.
Itkin yön ja itkin aamun.
Enää en jaksa vuodattaa kyyneltäkään.
En tuhlaa itseäni heidän takiaan.
"Olen menettänyt sinut jo aikaa sitten ja tiedän, etten voi saada sinua koskaan takaisin, olen luovuttanut" niin äiti sanoi ja itki.
Olin hiljaa ja suljin huoneeni oven. Tahdoin huutaa.
Tuntuu jokainen sana minua vastaan iskulta mieleen joka tappaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti