Mä päätin tänään, että mä aijon kadottaa itseni.
Ehkä hyvin hitaasti ja tuskallisesti, mutta tahdon kadota kauniisti.
Tahdon vajota hiljaisuuteen ja olla enkeli,
tahdon kerrankin onnistua ja olla ylpeä itsestäni.
On kurjaa, kun joutuu aina myöntämään olevansa surkea häviäjä.
Ja minähän tänään kokeilin miltä tupakan tulipää tuntuu ihoa vasten.
Se poltti, se poltti hyvin ikävästi.
Se tuntui kuitenkin hyvältä, paremmalta, kuin yksikään viilto jälki ranteessani.
Vieläkin silitelen pyöreää palojälkeä ranteessani ja hymyilyttää.
En suinkaan ole tyhmä, olen vain häviäjä.
Nyt olo tila:
ahdistaa, läski ahdistaa, vanhempien humalaisuus ahdistaa,
pelottaa.
Tahdon olla keijukainen.
Ei en ole vielä, olen vain ruokaa rakastava peikkotyttö.
Tyttö joka syö niin kauan, kunnes meinaa tukehtua itseensä,
tyttö joka tukehtumisen jälkeen kumartuu ja päästää kaiken ulos.
Vaikka en usko kaiken tulevan ulos. Olisinhan minä jo olematon.
Jokainen kerta, kun syön ja oksennan tai jätän oksentamatta
on tuskainen tunne sisälläni.
Tahdon olla terve tai hyvin sairas.
En tahdo olla epämääräinen bulimikko.
Häpeän peilikuvaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti