Nice day

Pitkästä aikaa on päivä jolloin ei ainakaan vielä ole "läski ahdistanut".
 Se on hyvin positiivista!
Jaksaa naurattaa ja hymyilyttää, kunhan vaan mikään turha ja pieni asia ei pilaisi tätä
iloisuuden tunnetta joka tuntuu varsin hyvältä.
  Odotan vappua erittäin kovasti, vaikkei siitä välttämättä mikään paras ole tätä menoa tulossa.
tarkoitus oli pitää megabailut, mutta jälleen lähes kukaan ei ole kiinnostunut tulemaan.
 Tällä hetkellä itseasiassa vain yksi ihminen.
Kuka tahtoo istua ulkona vapusta huolimatta, jos taivaalta sataa paskaa niskaan?...
Minä en ainakaan. No saa nähdä mitä teen ja minne menen.
Toivon kuitenkin vapusta tulevan ikimuistoinen.

Huomenna sitten jälleen psykiatrille käynti.
 Tällä kertaa kyllä raahaudun sinne vaikka pääni putoaisi paikoiltaan.
On pakko saada lisää lääkkeitä ja tahdon päästä puhumaan pahat tuulet pois minusta.
 Huomenna saan myös kuulla verikokeideni tulokset ja ajan jälkeen menen uusiin kokeisiis
sekä sydänfilmiin.
 Toivottavasti arvot ovat edes sen verran hyvät ettei tiputus odota minua.
Se olisi kamalaa, enkä minä edes voisi mennä sillä kuka Dinaa hoitaisi?
 Mutta toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
Nyt lähden lenkille puudelini kanssa tuonne aurinkoiseen ilmaan.

Fearing loneliness

Kello huutaa jo miljoonaa, on yö.
 Kai voisi kohta jo kutsua hetkeä aamuyöksi.
Mieleni käskee mennä nukkumaan, mutta kun ei taas nukuta.
Miljoonat asiat pyörivät mielessäni lakkaamatta.
 Miksei voi vain sulkea mieltä yöksi? Miksen osaa olla ajattelematta liikoja.

Tämän yön saan nukkua jonkun vieressä. Ei tarvitse olla yksin ja
etsiä toisen lohduttavaa syliä tyhjyydestä. Sängyn kylmästä puoliskosta...
 En voi olla miettimättä aina, kun tapaamme sitä milloin se on viimeinen.
En voi olla pelkäämättä sitä tunnetta, että menetän kaiken tämän kokonaan.
 Menettämisen pelko on yksi kamalimmista peloista jota ihmisellä voi olla.
Se ei poistu mielestä hetkiksekään, se kipuaa uniin ja jokaiseen tunteeseen.
Jokaiseen hetkeen jolloin kykenee olemaan onnellinen.
 Ehkä minun olisi aika päästää hänet jo menemään, ehkä olisi aika lentää erilleen.
Oppia elämään aivan vain itsekseen.
 Olisi oikein suojella toista itseltäni, oikein antaa hänen olla onnellinen kun siihen en itse kykene.
Joka kerta, kun hän sulkee oven perässään ja asuuntoon jää tyhjyys tunnen itseni
täysin tyhjäksi, kohtaan yksinäisyyden ja en voi muuta, kuin tippua lattialle ja itkeä pois pahaa oloani.
Itkeä helvetin kipeää ikävää.
 Yksin olen arvoton, olen onneton..
Pelkkä ajatus täysinäisestä "eroamisesta" saa minut pakokauhun valtaan.

Love hurts

Osa minusta tahtoisi uskoa, että minulle on tuolla jossain sielunkumppani.
 Osa taas tahtoo aina muistuttaa siitä, että olen yksin koko lopun elämääni.
Luulin jo erään ihmisen, erään jota rakastin ylikaiken ja rakastan edelleen olevan
se oikea minulle.
 Uskon aina välillä edelleen niin, vaikkean saisi, en saisi ikävöidä.
Tuntuu siltä ettei mitään ole jäljellä ilman häntä.
 Rakkaus tukehduttaa minut. Se tappaa.
Tiesin jo kaiken alussa ettei mikään ole ikuista, ja jaksoin itseäni siitä
muistuttaa jatkuvasti.
Silti en osannut odottaa tätä, en osannut odottaa yksinäisyyttä.
 Tahtoisin vain koko ajan pyytää häntä tulemaan takaisin, tahtoisin olla hänen kanssaan
ikuisuuden. Kulkea käsikädessä hautaan asti.
 Silti en vain pysty, en saa sanoja suustani.
Olen mykkä ja olen sokea, katson aina kaiken läpisormien.
 Uskon aina liikoja, tahdon uskotellani itselleni onnen olevan tuolla jossain.

Ilma oli tänään aivan ihana.
 Joka päivä, kun aurinko jaksaa paistaa olen huomattavasti iloisempi.
Päiväni oli kyllä hieman väsynyt ja aikaansaamaton...
 Johtuen siitä, että eilen lähdin spontaanisti puisto kaljalle mm. Yhden ihanan tytön kanssa
ja sen jälkeen dtm:n naisten iltaan.
 En kyllä ymmärrä miksi sitten menin ja väsähdin hieman liikaakin baariin ja seuraavana
pormestarit kantavat minua ulos mmm.. Ehkä minulla on vain liikaa univelkoja.
 Harmittaa, että ilta päättyi minun osaltani niin lyhyen ja kaiken lisäksi hukkasin kassini jossa oli
paras huivi ja villatakkini.-.-
 No kuitenkin ilta oli ihana, ja oli lämmin.

En ymmärrä miksi aina on niin vaikea astua ulos ovesta ja nähdä ystäviä.
Miksi se tuntuu siltä, että oveni olisi takalukossa eikä minulla olisi avainta?
 Tiedän kuitenkin itsekkin sen, että aina kun lähden ulos pahasta olosta huolimatta niin oloni helpottuu.
Ainakin melkein aina.

Nyt voin jälleen hengittää syvään ja huokaista helpotuksesta.
 Sain sovittua välini minulle erittäin rakkaan ihmisen kanssa.
Hän ei sittenkään vihaa minua siitä mitä tein, miten hänet vain jätin yksin...

Jostain tyhmästä syystä varsinkin näin ilta-yö aikaan alkaa aina ahdistamaan enemmän.
 Varsinkin vartaloni, painoni ja ulkonäköni. Puhumattamaan muista syistä.
Kyllä päiväs aikaankin, mutta voin vannoa että läski ahdistus on valtava aina siihen aikaan kun nukkua
pitäisi.
 Juuri nyt tuntuu siltä, että tekisin mitä tahansa mailmassa kunhan saisin sen pikkuruisen painoni takaisin.
En tahdo tuntea itseäni jatkuvasti paljon suuremmaksi ja iljettävämmäksi kuin muut.
Tiedän sen faktan etten ole lihava, mutta silti mielessäni tuntuu aina vain toiselta.
 Onko ehdokkaita ottamaan tätä peikkoa päästäni vastaan?
Pliis kukaan?
 Ei olisi pitänyt mennä jälleen vaa`alle. plaah.
Mikä siinä on niin kamalaa olla normaali painoinen? Olla terveempi fyysisesti?

p.s. Huomenna on pakkoa siivota, on jaksettava.
 Ainakin tiskattava!

Loppu viikko kului tavallaan niin ihanasti, etten ehtinyt murehtia paljoakaan niitä normaaleja
murheita. Tarkoittaen itseäni.
Oli ihanaa viettää ystävien kanssa aikaa,
 kuunnellen musiikkia, puhuen ja puhuen, ollessa humalassa ja nauraen.
Kaikki tuntui valoisammalta.

Kuitenkaan mikään ei ollut hienoa.
Parisuhde laskee vain kuilua pitkin syvyyksiin, eikä elämä tunnu elämisen arvoiselta jälleen.
 Pelkään yksin oloa, pelkään jääväni kokonaan yksin.
Silti tuntuu niin väärältä pysyä yhdessä vain siitä syystä...
 Ja no eihän se ainoa syy olekkaan, tietenkin rakkaus painaa paljon päätöksissä, mutta muu onkin
aivan liian moni mutkaista.
 Satutan toista vain liian paljon henkisesti ja hän satuttaa minua fyysisesti.
Tahdon vain tämän loppuvan ja tahdon silti tämän jatkuvan.
 Tällä hetkellä voin kertoa olevan aivan lopussa, uuvuksissa, en tahdo tuntea enkä ajatella.
Nyt tahtoisin turruttaa tuskan kaikin keinoin...

"Elämä on vain katoavainen, se on tie kuolemaan.
 Se katoaa, kun pieni murhe murtaa mielesi,
se vie sinut pois.
 Ei voi kukaan sinua pelastaa, ei voi pelkoja poistaa edes yhtään parempaan,
Huomista et tunne, et tiedä,
olet vain vanki menneisyydessä, katumuksessa,
pelossa ja itseinhossa.
 Lopulta varmaan jokainen hukkuu pimeyteen."

Olipa kerran pieni tyttö.
 Hän oli muuttunut.
Iloisuus ja elämän tahto, oli vaihtunut peloksi ja pahaksi oloksi.
 Jokin paha oli saanut hänet valtaansa.
Ne taisivat olla mustat varjot, varjot joilla oli repaleiset kaavut
luurankojensa päällä.

 Aluksi vanhemmat ja ystävät yrittivät auttaa tyttöä.
He yrittivät kaikin voimin pitää hänestä kiinni, ettei hän putoaisi syvemmälle.
 Läheiset pelkäsivät menettävänsä hänet lopulta kokonaan.
Kaikki olivat tytölle vihaisia.
 Kaikki luulivat ettei hän yritä itse yhtään.
Luulivat olevan helppoa irroittaa itse itsensä niistä köynnöksistä jotka raapivat hänen
elämäänsä verille.
 He eivät ymmärtäneet varjojen syöttävän tytölle mustia ruusun terälehtiä,
uinnuttavan häntä jatkuvasti myrkyllä painajaisiin.
 Lopulta he vain luovuttivat.
Antoivat pienen ihmisen alun valua alas aina vain syvemmälle.
 Kukaan ei jaksanut enään edes yrittää.

Niin tyttö oli yksin ennen, kuin edes itse huomasi.
Yksin autio talossa keskellä metsää.
Keskellä valtamerta. Autiolla saarella josta kukaan ei tiennyt.
 Vaikka hän huusi apua koko äänensä voimin, ei kukaan kuullut.
Ääni oli muuttunut hennoksi kuiskaukseksi.
Lauseeksi joka vei kaikki vain kauemmaksi.

Jokainen päivä kuluu odottaen enkeliä, pahan varjon vastakohtaa.

Ja kun en pysy mukana päivissä

Tällä hetkellä elämä tuntuu jokseenkin aivan liian lyhyeltä.
 Enhän minä ehdi tehdä mitään, ennen kuin olen jo kuolivuoteella vanhainkodissa.
Ehdinkö olemaan onnellinen, ehdinkö saavuttamaan määränpääni?
 Entä saamaan lapsia ja lapsenlapsia?
Kukapa tietäisi vastausta.
 Tuntuu siltä, että koko ajan olisi oltava liikkeessä ja kiiressä.
Stressaa pelkästään kaiken ajattelu.
 Jatkuvasti pitäisi siivota, hoitaa asioita, etsiä töitä, käydä kaupassa, nähdä
ystäviä, yrittää päästä opiskelemaan, saati sitten opiskella ja tehdä työtä kun on niiden aika.
 Lääkäri käynneistä puhumattakaan.
Taas eilisen psykiatri aikanikin missasin, kun nukuin pommiin.
Niin lupasin polin tädille tulevani. Kaduttaa...:/

Nyt kun aurinko on jaksanut paistaa ja ilmat ovat alkaneet lämmetä, olen saanut jollain tapaa saanut
elämän tahtoani takaisin.
 Tahdon kokea ja tuntea uusia asioita, tahdon nauraa ja olla iloinen.
Pelkästään Dinan koirapuistoon vienti tuntuu hyvältä sillä tiedän hänen nauttivan siitä.
 Tuntuu hyvältä tehdä muille hyvä mieli.
Eilen tein Jesperille lasagnea ja siitäkin tulin iloiseksi. Tein kovalla vaivalla hyvää ruokaa.
 Huomenna on meidän 2,5 v päivä.
 Tahtoisin tehdä hänelle jotain hyvää ruokaa, jos hän tulisi vain edes hetkeksi kanssani kotiin.

Kun illat ovat jo valoisia ja istun parvekkeella, muista kuinka istuin noin kolme vuotta sitten
perjantaina kevät iltana äidin kanssa takapihallamme.
 Puhuimme kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä ja olin iloinen hänen seurastaan.
Vaikkakin silti hieman kadehdin muita nuoria jotka viettivät railakasta perjantaita ystävien kesken.
Eihän minulla silloinkaan juurikaan ketään ollut...
 Sitten tajusin olevani taas samassa pisteessä, josta tahdon pois.
En kestä uudestaan menettää kaikkia ystäviäni.
Se on aivan liian raskasta.
 Nytkin koko ajan tuntuu siltä, että kenelläkään ei ole minulle aikaa.
Kaikilla on uudet kuviot ja kiireet.
Minä vain jään jonnekkin väliin ja unohdetaan olemassa oloni.

Eilen sain taas tietää menettäneeni ihmisen josta olisi voinut tulla hyväkin ystäväni.
 Syy oli minun, minä tein väärin. Tein sellasta jota ei koskaan tulisi tehdä.
Olisin itse voinut asian kyseiselle ihmiselle kertoa, mutten saanut mahdollisuutta.
 Olisin kasvotusten tahtonut kertoa asiasta ja tietää aikooko toinen ihminen sanoa asiasta, muttei
kukaan minulle kertonut mistään mitään. Paitsi tietenkin kun oli jo liian myöhäistä...

I made my mistakes are destroying everything and they will eventually kill me

Nukuin vaihteeksi tänään liian myöhään, mutta en onneksi iltapäivälle asti.
 Aamu on kulunut jokseenkin hyvin, ainakin muihin tämän viikon aamuihin verrattuna.
Mielialani on ollut kohtalaisen tasainen ja positiivinen.
 Juuri lakkasin kynteni niin, että pohja on kultainen ja mustalla maalasin leopardi kuvioa päälle.
Voi, kun vihaan oikean käden kynsien lakkaamista, sillä vasen käteni ei ole mitenkään
mahtavan hyvä.
Vasen käsi tahtoo vain täristä ja sutata sinne tänne lakkaa, mutta saa nyt kelvata.
On harjoitettava vasentakin kättä!

Lauantaina olisi lähtö tampereelle ystävän ja hänen ystäviensä seurassa.
 Luvassa on sarjakuva messut sekä juhlintaa.
Luulen matkan piritävän minua toden teolla.
Saanpahan vuorokauden maiseman vaihdoksen sekä sosiaalisuutta.
 Odotan jo lauantaita innolla.
Toivoisin niin viikonlopun olevan aurinkoinen.
 Kaikki varmasti tietävät olevansa silloin iloisempi.
Tahdon tuntea kesän tulevan iholleni.

Tahtoisin syyttää muita kaikesta, mutten voi.
 On vain omaa syytäni, että olen täysin sairas mieletäni edelleen.
On vaikea esittää olevansa muuta, olevansa terve.
 Maanantaina onkin psykiatrin aika ja aijon olla rehellinen.
 Voin vain toivoa, ettei hän pistä minua pakkohoidolla osastolle.
En tahdo enään sinne, vaikka uskonkin sen auttavan minua.
 Saisin ehkä joskus vihdoin itseni ja terveyteni takaisin.

Etsin ja etsin karttaa joka näyttää tien ulos tästä tuhoisasta elämästä,
 Karttaa joka näyttää tien onneen.

Elän pimeässä, elän yössä.
 Olen kuollakseni elossa.
Mieli vastaan ruumista.

bad thing.

En voi piiloutua tältä kaikelta.
Haluaisin kyllä, olla piilossa ja elää.
 Huudan rakkaimpien nimeä muttei kukaan kuule.
 Kukaan ei auta jaksamaan. on vaim oma paha olo.

Ajatusten juoksua.

Olenko minä motivoitunut osastohoitoon?
 Vastaus on ikuisesti ei.
Suljettujen ovien taakse minua ei enään koskaan kukaan tule saamaan.
 Lupasin psykiatrille sitoutua avohoitoon uudellee.
Käydä verikokeissa, punnituksissa, psykiatrin juttusilla, ravitsemus terapeutilla ja myöhemmin
 kunnon terapeutilla.

Tänään sain siivottua, ainakin suurimman osan asunnosta.
 Siitä voin olla iloinen. Sillä en ole tänään ollut niin uupunut, kuin ylensä.
Kuitenkin joudun koko ajan työntämään pahaa oloa pois päin.
Se vie voimia hurjan paljon.

Tuntuu siltä, etten voi hengittää.
 Jokin tukahduttaa minua lakkaamatta,
Yrittää puhaltaa liekkini sammuksiin, yrittää sulkea minut pieneen kuplaan,
yrittää rikkoa oman suoja kuplani.
 Olen kilpeni takana, olen sen kahleissa, enkä pääse pois.
Pelottaa päästää ihmisiä liian lähelle.
En tahdo olla liian kiintynyt ystäviini, en kenenkään.
 Ja tahdon tuhota sen kiintymyksen joka minulla on joitakin kohtaan.
Pelkään liikaa heidän haavoittavan minua jättämällä minut.
 En kuitenkaan tahdo kokonaan katkaista siteitä, minä tarvitsen ihmisiä!

Odotan innolla tuleeko yhtäkään pääsykoe kutsua kouluun.
 Toivon edes yhden kutsun saavani, se olisi mahdollisuus minulla saada elämäni taas raiteilleen.
Yli vuoden verran elämäni on ollut aivan sekaisin, olen itse ollut sekaisin.
 Voin vain ihmitellä miten olen kaiken näinkin pitkään kestänyt.
Ehkä ihmiset pitävät minua pinnalla, ainakin vähän.
Niin etten luovuta kokonaan.
 Mutta kuitenkin nyt kauhistuttaa se, että miten jaksaisin opiskella...
Kuinka pitää motivaatio yllä?
 Olen aivan liian hyvä keksimään itselleni ja muille tekosyitä miksi jäädä kotiin.
Miksi pitäisi mennä kouluun jos väsyttää?
Tällä kertaa on pakko pystyä keskittymään tulevaisuuteen, koulutukseen jonka avulla saan
työpaikan ja lisää avoimia ovia.

Olen ainakin tämän yön yksin kotona.
 Ilta on ollut hieman hankala, sillä tunteeni ovat olleet sekavat.
Yksin ollessa kaikki tuntuu pelottavammalta. Varsinkin nukkumaan meno tuntuu
ikävältä ajatukselta, kun toinen puoli sängystä on tyhjä ja kylmä.
En voi käpertyä kullan kainaloon.
 Inhoan olla riippuvainen ihmisestä, inhoan sitä että tunteeni omistavat minut.
Olisi paljon helpompi olla yksin ja itsenäinen. Silloin ei tarvitsisi pelätä yksin jäämistä.
Tiedän vielä sen päivän tulevan, jolloin emme ole yhdessä.
Olemme yksin.
Tiedän sen päivän musertavan minut kokonaan, puhaltavan taivaan tuuliin.
Mikään ei ole ikuista. On muistettava se.

Surettaa tietää, että elämä on liian lyhyt ollakseen surullinen.
 Tahtoisin elää jokaisen päivän, kuin viimeisen...
Silti elän jokaisen päivän hukaten sen unholaan. En saa elämästä otetta vaikka tahtoisin.
 Jaksan edelleen innostua uusista asioista ja tahtoisit jatkuvasti oppia uutta.
Tahtoisin koulutuksen tatuointien tekoon sekä lävistysten, tahtoisin myös kynsien teko koulutukseen
 ja maskeeraus kurssille. Tuntejen hinnat ovat vain pilvissä eikä minulla ole yhteenkään varaa.
Enkä osaa säästää...
 Myös tankotanssi harrastuksena on kiinnostanut minua todella pitkään, niin kuin myös jooga.
 Nekin ovat liian kalliita työttömälle...
Miksi rahan pitää ratkaista niin paljon?

Onneksi rakkaus on ilmaista,
 Olemme Jesperin kanssa olleet 9 päivän kuluttua 2,5 vuotta.
Aika on vain hurahtanut ohi..