Osa minusta tahtoisi uskoa, että minulle on tuolla jossain sielunkumppani.
Osa taas tahtoo aina muistuttaa siitä, että olen yksin koko lopun elämääni.
Luulin jo erään ihmisen, erään jota rakastin ylikaiken ja rakastan edelleen olevan
se oikea minulle.
Uskon aina välillä edelleen niin, vaikkean saisi, en saisi ikävöidä.
Tuntuu siltä ettei mitään ole jäljellä ilman häntä.
Rakkaus tukehduttaa minut. Se tappaa.
Tiesin jo kaiken alussa ettei mikään ole ikuista, ja jaksoin itseäni siitä
muistuttaa jatkuvasti.
Silti en osannut odottaa tätä, en osannut odottaa yksinäisyyttä.
Tahtoisin vain koko ajan pyytää häntä tulemaan takaisin, tahtoisin olla hänen kanssaan
ikuisuuden. Kulkea käsikädessä hautaan asti.
Silti en vain pysty, en saa sanoja suustani.
Olen mykkä ja olen sokea, katson aina kaiken läpisormien.
Uskon aina liikoja, tahdon uskotellani itselleni onnen olevan tuolla jossain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti