Kello huutaa jo miljoonaa, on yö.
Kai voisi kohta jo kutsua hetkeä aamuyöksi.
Mieleni käskee mennä nukkumaan, mutta kun ei taas nukuta.
Miljoonat asiat pyörivät mielessäni lakkaamatta.
Miksei voi vain sulkea mieltä yöksi? Miksen osaa olla ajattelematta liikoja.
Tämän yön saan nukkua jonkun vieressä. Ei tarvitse olla yksin ja
etsiä toisen lohduttavaa syliä tyhjyydestä. Sängyn kylmästä puoliskosta...
En voi olla miettimättä aina, kun tapaamme sitä milloin se on viimeinen.
En voi olla pelkäämättä sitä tunnetta, että menetän kaiken tämän kokonaan.
Menettämisen pelko on yksi kamalimmista peloista jota ihmisellä voi olla.
Se ei poistu mielestä hetkiksekään, se kipuaa uniin ja jokaiseen tunteeseen.
Jokaiseen hetkeen jolloin kykenee olemaan onnellinen.
Ehkä minun olisi aika päästää hänet jo menemään, ehkä olisi aika lentää erilleen.
Oppia elämään aivan vain itsekseen.
Olisi oikein suojella toista itseltäni, oikein antaa hänen olla onnellinen kun siihen en itse kykene.
Joka kerta, kun hän sulkee oven perässään ja asuuntoon jää tyhjyys tunnen itseni
täysin tyhjäksi, kohtaan yksinäisyyden ja en voi muuta, kuin tippua lattialle ja itkeä pois pahaa oloani.
Itkeä helvetin kipeää ikävää.
Yksin olen arvoton, olen onneton..
Pelkkä ajatus täysinäisestä "eroamisesta" saa minut pakokauhun valtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti