Olenko minä motivoitunut osastohoitoon?
Vastaus on ikuisesti ei.
Suljettujen ovien taakse minua ei enään koskaan kukaan tule saamaan.
Lupasin psykiatrille sitoutua avohoitoon uudellee.
Käydä verikokeissa, punnituksissa, psykiatrin juttusilla, ravitsemus terapeutilla ja myöhemmin
kunnon terapeutilla.
Tänään sain siivottua, ainakin suurimman osan asunnosta.
Siitä voin olla iloinen. Sillä en ole tänään ollut niin uupunut, kuin ylensä.
Kuitenkin joudun koko ajan työntämään pahaa oloa pois päin.
Se vie voimia hurjan paljon.
Tuntuu siltä, etten voi hengittää.
Jokin tukahduttaa minua lakkaamatta,
Yrittää puhaltaa liekkini sammuksiin, yrittää sulkea minut pieneen kuplaan,
yrittää rikkoa oman suoja kuplani.
Olen kilpeni takana, olen sen kahleissa, enkä pääse pois.
Pelottaa päästää ihmisiä liian lähelle.
En tahdo olla liian kiintynyt ystäviini, en kenenkään.
Ja tahdon tuhota sen kiintymyksen joka minulla on joitakin kohtaan.
Pelkään liikaa heidän haavoittavan minua jättämällä minut.
En kuitenkaan tahdo kokonaan katkaista siteitä, minä tarvitsen ihmisiä!
Odotan innolla tuleeko yhtäkään pääsykoe kutsua kouluun.
Toivon edes yhden kutsun saavani, se olisi mahdollisuus minulla saada elämäni taas raiteilleen.
Yli vuoden verran elämäni on ollut aivan sekaisin, olen itse ollut sekaisin.
Voin vain ihmitellä miten olen kaiken näinkin pitkään kestänyt.
Ehkä ihmiset pitävät minua pinnalla, ainakin vähän.
Niin etten luovuta kokonaan.
Mutta kuitenkin nyt kauhistuttaa se, että miten jaksaisin opiskella...
Kuinka pitää motivaatio yllä?
Olen aivan liian hyvä keksimään itselleni ja muille tekosyitä miksi jäädä kotiin.
Miksi pitäisi mennä kouluun jos väsyttää?
Tällä kertaa on pakko pystyä keskittymään tulevaisuuteen, koulutukseen jonka avulla saan
työpaikan ja lisää avoimia ovia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti