Love is the most deadly addiction

Ja niin suurin osa lehdistä on jo kadonnut puista.

Syksy katoaa niin, kuin viimeisetkin valon ja lämmön rippeet.

Missä olen ollut kaiken tämän ajan?

Haavemailmassa jonka rakensin vaaleanpunaisista pilvistä.

Toivoen, odottaen.

Tuskaisesti ajatellen pääsemättä eroon niistä ajatuksista jotka

saavat perhoset valtaamaan vatsani.

Epätoivoa, ikävää ja kylmyyttä.

 onnellisuutta odottaen.

Olisipa yksinkertaisempaa sivuuttaa kaikki tunteet ja toiveet.

Jälleen tämän yön nukun yksin, vieressäni kylmä paikka.

Liian suuri sänky joka odottaa ihmistä jonka lämmön siinä edelleen tunnen.

Tarttuisitpa kädestäni rakastaen ja luvaten ettet päästä koskaan irti.

Pääni hajoaa tuhanteen kappaleeseen.

Viimeiset päivät yli viikon ajan oloni on ollut kummallisen tasainen,

iloinen, lämpöinen ja tärkeä.

On ihanaa, kun huomaa ympärillä olevan ihmisiä jotka tekevät onnelliseksi,

tyttöjä joille voi kertoa kaiken,

jotka saavat nauramaan vedet silmissä vaikka mieli tekisi huutaa.

Rajattomasti outoakin oudompaa huumoria, juoruilua, rakkaus huolien jakamista,

musiikkia, spyroa, elokuvia, hyvää ruokaa, teetä jne.

Osaisinpa sanoin kuvailla kuinka tärkeäksi hän tuli minulle kovin pienessä ajassa.

Kiitos tytölle, joka antaa toivoa paremmasta, olemalla omana itsenään vierelläni!

Huomenna sitten halloween juhlat luonani.

I`ll be drunk again, to feel a little love.

new day

Minun olisi pakko mennä käymään lääkärissä.

 Tarvitsen lähetteen takaisin psykiatrin polille, tarvitsen lisää lääkkeitä.

En pysty nukkumaan, en osaa hillitä tunteitani, en pärjää ilman lääkkeitä.

Pelkään lopulta vain romahtavani, jos en tee asioille pian jotain.

 Tunnen, kuinka luisun aina vain pahempaan oloon.

Mieleni ei ole normaali, se on sekaisin.

Juon vihreää teetä, ja päätin nyt aloittavani kaiken alusta.

 Aijon muuttaa elämääni, edes hiukan.

Ensinnäkin ruokaremontti. Kaikki ylimääräinen pois kuten herkut jne.

Lopetan myös maitotuotteiden käytön nyt tällä kertaa oikeasti.

Onhan minulla jääkaapissa jo kauramaitoakin..

 Lenkkeilystäkin saa luvan tulla osa elämääni, tuleehan siitä parempi olo henkisesti ja fyysisesti kun urheilee.

 Tahdon löytää tavan purkaa pahaa oloani, pahoja tunteita kuten ahdistusta, agressiivisuutta, sekavuutta, itseinhoa, vihaa ja kipua. 

 Tähän astiset tavat ovat olleet ei niin toimivia vaihtoehtoja, ei niinkään normaaleja.

Ei voi olla tervettä vetää kännejä ahdistukseen jos sille löytyy mahdollisuus, ei ole normaalia syödä

 lääkkeitä alkoholin kanssa, ei satuttaa itseään tai muita henkisesti.

Muista keinoista puhumattakaan, niistä kun ääneen puhuminen on hävettävää.

 Ja yksi asia jota tahdon elämääni on rakkaus ja sen turvallisuus.

Rakkaus herättää kuolleenkin henkiin.

Ja taas huomaan toistelevani kirjoituksissani samoja ja taas samoja

asioita... Huoh.

Kirjoitus taitoni,tapani ja inspiraationi taitaa olla kadonnut.

Sitä odotellessa kirjoitan suoraan sanottuna pelkkää paskaa.                                                                                 

My scars are yours today

Miksi tunteiden täytyy olla näin sekaisin? En tiedä itsekkään mistään mitään.
 Näin eilen entisen poikaystäväni, ensirakkauteni.
Väistämättä se ikävä tulee.
 Katsoin hänen kättään ja olisin tahtonut ottaa siitä
kiinni.
Muistan kuinka kävelimme käsikädessä. muistan kuinka ne kädet silittivät minua,
muistan kuinka ne kädet pitivät minua pinnalla elämässä.
 Nyt voisin itkeä, itkeä itseni uneen.
Voisin kadota pois näiden tuntemusten kanssa.
 Tein väärin jättäessäni hänet, tein liian väärin hänelle ja itselleni.
Tuhosin kaiken rakkauden.
 Tiedän ettei minulla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia korjata tätä kaikkea.
Ei hän minusta tahdo enään mitään, edes ystävyyttä.
Eikä hän voi edes yrittää ymmärtää, että tarvitsen häntä.
 Kukaan muu ei ole nähnyt jokaista kehoni ja mieleni arpea, kuin hän.
Kukaan ei ole laastaroinut haavojani, hänen jälkeensä ja nytten ne mätänevät minuun tulehdustensa kanssa.
 Samoin tämä rakkaus joka ei kuihdu tuskin milloinkaan. Se vain nostaa rumaa päätänsä silloin tällöin ja saa minut itkemään, saa minut katumaan ja inhoamaan itseäni. Inhoamaan tekojani.

Eilinen oli melkoisen epätavallinen perjantai. Olin hieman humaltunut vasta yö myöhään baarissa enkä tänään kärsi krapulaa.
 Olen yksin kotona ja kuuntelen musiikkia unelmoiden.
Voisin istua parvekkeellani koko ajan, sillä syksy on liian kaunis katseltavaksi.
Sen kauniit värit säilyvät vain hetken, joten en tahdo tuhlata aikaa piiloutuneena verhojen taakse.
 En tahtoisi tuhlata elämääni edes sairauteeni, mutta sille en mahda mitään.
Parantuminen on liian vaikeaa.
Tahdonvoimani ei yksinkertaisesti riitä, voimista puhumattakaan.
 Sen päätöksen tein jo vuosia sitten, että luovutan ja elän tämän hirviön kanssa joka asuu pääni sisällä.
Kaikkeen tottuu ajallaan, vaikka se uhkaisi henkeä.
 Tahdon kokea rakkauden, tahdon tuntea sen lämmön itsessäni.
Tiedän sen antavan voimia elämään, antavan toivoa paremmasta.
 Itse asiassa viime seurustelu suhteessani voinkin henkisesti paremmin, ainakin osittain.
Tunsin itseni tärkeäksi.
 Saisinpa juuri sen ihmisen rinnallenni jonka haluan enemmän kuin mitään muuta.
Se on ainut toiveeni, kun näen tähden lennon. tai puhallan ripsen leijailemaan.

http://www.youtube.com/watch?v=xN0FFK8JSYE&feature=relmfu

miss

Mulla on ikävä kotiin.
 Pelkään vaan mennä sinne, vaikka voisin lähteä seuraavalla junalla.
Syystä peloilleni en ole täysin varma.
 Yksi syy on se, että miten selviän selvinpäin?
Miten kestän ahdistukseni ilman turruttavaa litkua.
 Toinen, pelkään äidin näkevän lävitseni pahan olon joka minussa piilee edelleen.
Pahan joka kasvaa päivä päivältä aina vain suuremmaksi.
 Kumpa uskaltaisin vain puhua äidille kaikesta ja antaa hänen lohduttaa,
silittää minut itkun jälkeen uneen.
 Äiti auta minua, en pärjää yksin.
Olisipa kaikki toisin, ja voisin hymyillä ja kertoa kaikesta hyvästä.
Kertoa onnistumisista ja saada äidin ylpeäksi minusta.
 En halua tuottaa pettymystä jälleen

On syksy, se on muuttanut väriään hurjalla vauhdilla.

 Tahdon kahlata halki oranssien lehtien metsätiellä, tahdon hengittää syksyn kirpeää ilmaa,

Tahdon tuntea ja koko ajan enemmän, tahdon maata lehtien seassa kunnes en tunne ruumistani,

 En muista viime syksystä puoliakaan, enkä tosin viime vuosista ylipäätänsä.

Elämäni on ollut liian sekaisin jotta muistaisin.

 Tahtoisin lisää valokuvia, jotta tuntisin itseni elävämmäksi.

Tietäisin olleeni koko ajan jollakin tapaa elossa, Olisin todellinen.

 Ahdistus on kasvanut viime aikoina kasvamistaan. 

Inhoan tuntea sitä, etten tahdo nähdä ihmisiä, en kommunikoida. 

 Ahdistus yrittää saada minua jälleen piiloutumaan kaikelta vaikka se pahentaa loppujen lopuksi

kaikkea.

Olen sisäisesti yksin, eksynyt ja särkynyt. 

En hoitanut tänään velvollisuuksiani.

Yksinkertaisesti en vain jaksanut ja kyennyt.

Nukuin kaikki 2 tuntia, kun en edelleen pysty nukkumaan ilman

turruttavaa alkoholia tai lääkkeitä jotka pimentävät tajuntani ja sulkevat mieleni

joka huutaa kirosanoja.

Viikonloppu oli varsin mielenkiintonen vaihteeks.
 Alkoholin seurassa jälleen, sekä laadukkaan seuran.
Taas voin sanoa kaiken jääneen vajaaksi, kun ihminen jonka niin tahdoin nähdä ei ollut paikalla perjantaina eikä lauantaina.
Ja puhun ihmisestä jota en saa irti ajatuksistani, en sitten millään keinolla.
En vaikka kohtelisi kuinka huonosti tahansa, enkä saa hänen tunteistaan mitään selkoa.
 Sanoja, suudelmia, hellyttää ja seksiä nähdessä. Muuten olenkin sitten pelkkää ilmaa.
Yksi ihminen mailmassa.
 Pää hajoaa, mieli ei pysy kasassa.
Kauhea lihavuus ahdistus, ikävä ja tyhmä olo kun en tiedä mitä tehdä minkään asian suhteen.
 En uskalla henkilölle josta mainitsin edes laittaa viestiä, kun pelkään sen tekevän samalla tavalla, kuin alku kesällä. Toisien sanoen juoksevan kiljuen karkuun jos olen iilomato.
Miksi miehet pelkää? Mikä niitä mystisiä olentoja vaivaa joita ilman ei voi elää.
Itseasiassa koko elämä olisi tylsä ilman. Viihdyn liikaa niiden seurassa.
Kaipaan halia joka tekee oloni paremmaksi.