Näin eilen entisen poikaystäväni, ensirakkauteni.
Väistämättä se ikävä tulee.
Katsoin hänen kättään ja olisin tahtonut ottaa siitä
kiinni.
Muistan kuinka kävelimme käsikädessä. muistan kuinka ne kädet silittivät minua,
muistan kuinka ne kädet pitivät minua pinnalla elämässä.
Nyt voisin itkeä, itkeä itseni uneen.
Voisin kadota pois näiden tuntemusten kanssa.
Tein väärin jättäessäni hänet, tein liian väärin hänelle ja itselleni.
Tuhosin kaiken rakkauden.
Tiedän ettei minulla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia korjata tätä kaikkea.
Ei hän minusta tahdo enään mitään, edes ystävyyttä.
Eikä hän voi edes yrittää ymmärtää, että tarvitsen häntä.
Kukaan muu ei ole nähnyt jokaista kehoni ja mieleni arpea, kuin hän.
Kukaan ei ole laastaroinut haavojani, hänen jälkeensä ja nytten ne mätänevät minuun tulehdustensa kanssa.
Samoin tämä rakkaus joka ei kuihdu tuskin milloinkaan. Se vain nostaa rumaa päätänsä silloin tällöin ja saa minut itkemään, saa minut katumaan ja inhoamaan itseäni. Inhoamaan tekojani.
2 kommenttia:
ensirakkaus jää aina mieleen eri tavalla,
mutta ei se tarkoita sitä että ero olisi ollut virhe.
Tiedän, aina välillä vaan tulee näitä oloja sekä tunne kuohuja:/
Lähetä kommentti