Huomenta.

Paistaa aurinko...

 Aamutupakka kahvin kera sai minut hieman iloiseksi.

Tuli tunne siitä, että olin ollut samassa hetkessä sekä mielentilassa aikaisemminkin.

 Silloin ehkä, kun olen ollut tasapainoisempi?

Pian on uusivuosi.

 Sen mukana tulee tunne joka vuosi siitä, että vuodelta voisi

odottaakin jotain suurempaa, kuin aiemmalta.

 Joka vuosi teen lupausten listan, mutta harvemmin mikään toteutuu.

 Nyt aijon kyllä pitää kiinni ainakin siitä, että aijon olla parempi ihminen.

Parempi läheisilleni sekä itselleni.

Ainakin opettelen olemaan. Eihän yritys väärinkään ole.

 Jokin harrastus kuulostaisi kivalta, sellainen joka saa mieleni aina muualle siihen keskityttyäni.

Tavoitteena olisi vihdoin päästä aloittamaan se terapia.

 Harmi vain se ei ole pelkästään minusta kiinni, vaan monesta asian haarasta.

Tahdon näyttää mailmalle pystyväni parempaan.

 Virheistään oppii vain tekemällä niitä.

Jos voisin pesisin kaoottisen ajatusmailmani sekä erheeni pois, koska tahansa.

 Kunhan vain saisin anteeksi ihmiseltä, jonka tunteita loukkasin.

Oppiakseni olemaan ihminen mailmankaikkeudessa,

 Hymyilläkseni sekä itkeäkseni.

Olisiko parempi pysyä hiljaa, estääkseen pelon paljastumisen?
 Piilottaakseen sen, ettei tiedä elääkö enään seuraavana sekunttina.

Olo on, kuin rikkirevityllä valokuvalla.
 Unohdettu, jätetty ja poltettu.
Täysin pois heitetty, kuin särkynyt posliini lapsi.

Ojensin käteni, ojensin sen tietäen olevani itse täysin hajalla.
 Tahdoin silti auttaa, olla tukena ja antaa tunteiden vallata sieluni.
Yritin kuitenkin vastustella riippuvuutta sinusta.
 Sorruin, murruin ja rakastuin.
Palkaksi sain yksinäisyyden sekä tyhjyyden.
Tunnen itseni jälleen petetyksi.

Pettänyt olen itseni.
 Kontrolli jokaiseen asiaan minussa on hukassa.

Huterasti jälleen huomiseen

Aika kuluu edelleen, se on minussa mutten minä ajassa.
 Olen sekunttikello joka tikittää muttei liikuta viisareitaan.
Kaipaan valoa ilman katkeruutta ja ahdinkoa.
 Hetkestä toiseen tunnen, kuinka vajoan ja vajoan aina vain alemmas.
Mieleni heikkenee, se ei pian kykene taistelemaan ololle katalalle.
 Ei voi olla katsomatta silmiin mustiin, jotka kertovat salaisuuksia tuonpuoleisesta
helpotuksesta. Valheitahan ne vain ovat mutten jaksa kieltääkkään.

 Entinen elämäni.
En osaa päättää tahdonko takaisin siihen, kun olin vielä terve ja omistin itseni kokonaan
vaiko siihen, kun olin pieni enkeli.
 Kosketuksiin hajoava ja salaa onnellinen pienuudestani.
Tahdon olla höyhen joka leijailee ilmassa pidättäen henkeään.
Tahdon olla onnellinen ja eläväinen.
tahdon rakastaa ja saada rakkautta.
Tahdon kaiken. Elämän sekä kuoleman.
 Ahdistustani ei voi sanoin kuvailla, kun tunnen itseni.
Tunnen peilikuvani rikkoutuvan jalkojeni juureen, enkä tunne kipua
vaikka sirpaleet aukaisevat valtimoni.
 Vuodattavat minut lattialle nauraen.

Elämä on harhaa, se on unta.
 Ihmiset ovat pieniä ja huomaamattomia pelinappuloita enkeleiden
mustien ja valkoisten.
 Onko pakko jaksaa pidellä sateen varjoa käsissään, kun minua seuraa
sadepilvi myrskyinen.

<3

Taas jaksan jauhaa samaa. Eilen oli olo kirjottavainen, tiesin kaiken mitä sanoa ja olla sanomatta.
 Mutten voinut kotoa kirjoittaa, en ilman nettiä.
Olin yksin kotona ja ahdistunut, pelkäsin jälleen pahemman kerran ja kaipasin syliin lämpimään.
Syliin joka kuivaa kyyneleeni rakastaen ja suojellen.
 Rakkaus on sairasta.
En edelleen voi olla miettimättä ihmistä joka ei vastaa soittoihin ei viesteihin.
Ei anna anteeksi eikä toivoa tulevasta.
 -Anteeks edelleen, tahdon sinut takaisin sillä ilman sinua sydämmeni ei lyö-

En osaa elää

Johanna Kurkela-ainutlaatuinen

"Keskellä ihmettä
sen tajuu vasta jälkeenpäin
taidat aavistaa jo sen
yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään,
että pystyy elämään"


Biisi sai mut itkemään. Niin koskettava, ja kun mieli on ollut nyt mikä on
niin ei siihen paljoa tarvitse.
 Mulla on ollut jotenki niin epätodellinen olo tänäänkin, etten tiedä edes mitä ajatella.
Ei tämä päivä joululta tuntunut. Ei siinä ollut mitään samaa, kuin ennen.
Ei samaa kuin kotona perheen parissa.
 Koko lämpö puuttui.
Voisinpa paeta piiloon kaikelta turvaan jossa ei tarvitsisi enään pelätä.

On niin väärin etten uskalla turvautua ihmisiin,
En tukeutua vaikka sitä tarvitsisin enemmän, kuin mitään.
 En voi sillä tiedän jokaisen katoavan ajallaan, aina niin käy.
Liian monesti olen joutunut pettymään.
Jäänyt aina yksin pimeään ja yhä uudelleen ja uudelleen
joutunut opettelemaan yksin elämään.

joulu..

jouluja kaikille

Onpa taas joulusta, kun vettä sataa...
 Mun joulumieli on totaalisen hukassa eikä se löydy edes kaapin pohjalta.
Ehkä se tästä pikkuhiljaa.
 Jouluruokakaan ei nyt innosta, kun en haluis syödä.
Turvottaa liikaa ja tunnen kuinka olen lihonut. Levinnyt liian paljon.
 En suinkaan ole enään pieni, en ole kevyt.
Olisipa edes alkoholia piristämässä joulu oloa, olisi jotten kaipaisi perhettäni.

Sadat varjot joulun, tonttulakit ja laulut.
 Tuntea en tahdo, tätä ikävää ja tuskaa.
Tuhannet tunteet ja aamut, ilman sinua niitä
en hymy suin saanut.
Joulu on juhla rakkauden,
 perhe tai kulta, ei ole minulla yhtä eikä toista.
tunne toinen toiselta tunnen vain tuskaa.
Ilman rakkautta kuolen jouluun mustaan.

'm lost inside this darkness and I fear I won't survive

Kaikki tuntuu kääntyneen ylösalaisin elämässäni sekä minussa itsessäni.
 Ei tarvitse paljoakaan, kun ihminen tapaa romahdus pisteensä.
Oman kaivon pohjansa eikä osaa kivuta ylöspäin, ei pääse sillä voimat ovat loppuneet.
 Kaivoon sataa vettä yhä vain lujempaa ja kylmempänä, kuin aiemmin.
Yritän pysyä pinnalla, nousta veden kohotessa pinnalle.
 Muistelen, kuinka neuvotaan hengittämään.
Yritän hengittää hukkumisen tunteesta huolimatta..
 Ruumiini on turtunut kylmyydestä, enkä tunne muuta kuin kipua.
Ei se osaa edes kaivata kosketusta eikä pelastusta.
 Odotan vain hetkeä jolloin olen vain niin väsynyt, että jään veden pinnan alle ja pääsen
vihdoin sinne missä ei tarvitse enää kantaa huolta.
 Ei tuntea yhtään iskua, joka repii minut kappaleiksi.
 Koska viimeinen mieleni osa irtoaa?
Onko pakko roikkua tässä piikkilangassa joka katkeaa koska tahansa.
Luovutus. Se tuntuu liian helpolta ratkaisulta, muille ihmisille rankaisulta.

Toissayö. Olin yksin, kumosin viini pullon, kumosin rauhoittavia kurkkuuni, valutin pahaa oloani ihoni
kautta lattialle ja soitin itse apua.
Soitin vaikken, olisi sitä tahtonut.
 Yön vietin sairaalassa, saraanloisessa lääketokkurassa tikit ranteissani.
Edelleen väsyttää, ahdistaa koko olemassa olon monimutkaisuus.
 Jos olisin yksin, olen varma etten kestäisi.
Olen varma että sama toistuisi sata kertaa voimakkaammin, niin voimakkaasti etten
enää jaksaisi vastustaa pahaa untani.

Anteeksi te kaikki joille olen aiheuttanut kärsimystä, anteeksi itsekkyyteni kun olen teidän kätenne
 työntänyt pois vaikken koskaan halunnutkaan.

breathe me

tiukkasyinen lanka välillämme väsyy ja katkeaa

Painajaiseni kävi sitten vihdoin ja viimein toteen.
 Kerroin kuinka pelkään menettäväni sinut, kerroin kuinka pelkään sinun kääntävän selkäsi minulle
jälleen ja sinä lupasit ettei niin tule käymään.
 Annoin kaikkeni, ja uskalsin antaa sydämmeni sinulle.
Sekään ei kuitenkaan riittänyt. Sinulta en saanut tarkoituksittomia sanoja suloisuuden, salaa suudelmia
ja sitä mitä sinä halusit. Huomaamattani olit jälleen lähtenyt ja jäin yksin miettimään, koska
näkisimme jälleen.
 Aloin uskoa, saavani mahdollisuuden. Elin harhassa rakastaen.
Kunnes itse pilasin kaiken, tai niin ainakin sinä ajattelet.
 Minä menin ja tuhannen promillen humalassa koskin toiseen mieheen, kun sinulta
en saanut huomiota. Tyhmä oli tekoni ja sitä kadun enemmän, kuin mitään.
Anteeksi jos vain saisin ja mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä.
 Tuskin olet sinäkään mies ollut epämääräisen säätömme aikana uskollinen.
En usko hetkeäkään sinun olleen koskenut vain minuun.
 Silti en voi sinua menettää, en pysty.
En lähde mielestäni, et ehkä ikinä sillä olet jäänyt sydämmeeni asumaan.
 Lähtemisesi saa mailmani hajoamaan.
Älä jätä minua vaille edes ystävyyttäsi pyydän.
Tarvitsen sinua, rakastan sinua.

En tosiaan tiedä mitä tuon ihmisen kohdalla enää tehdä.
 En osaa luovuttaa vaikka sen uskon olevan parhaakseni.
Ei rakkautta noin vain sammuteta, eikä unelmia viedä.
Nää sanat iskee ja kovaa tän kaiken kohdalle, ah mikä biisi

Kaikki tuntuu niin utuiselta tämän kyynel verhoni läpi ajatellen, etten jaksa odottaa huomista.
 Miten jaksan odottaa edes joulua, kun sattuu näin helvetisti.
Sattuu niin saatanasti etten jaksa olla näissä päivissä enkä hetkissä.
 Kumpa voisin olla jossain poissa ja kaukana, paeten pahaa oloa ja kaipuuta.
Miksei hän tajua syövänsä minua päivä päivältä aina vain enemmän ja enemmän,
kunnes minusta ei ole jäljellä, kuin tyhjääkin tyhjempi kuori?

pihtiote <3

Tekee jällein mieli kuunnella loputtomasti apulantaa.
 Laulaa, ja mukautua laulujen sanomaan.
Suurimpaan osaan pystynkin samaistumaan ja löydän itseni yhä uudelleen
ja uudelleen.
 Kuinka joku voi olla rakastamatta musiikkia?
Hyvää musiikkia on liian paljon ja se mahtuu elämäni jokaiseen hetkeen.

Mielessäni on pyörinyt miljoona eri asiaa ja eri tunnetta viime aikoina.
 On vain ollut ihmeellisen vaikea puhua edes luotettavimmalle ystävälle.
On ollut tukahduttavaa pitää kaikki sisällään, kun ei uskalla eikä osaa pukea sanoja lauseiksi.
 Sanat jäävät liian lyhyiksi.
Liian painavaksi taakaksi sisälleni turruttaen tajuntani.

Olen sekaisin, olen kahlittuna omaan paskaan mailmaani.
 Sotken asioita vain entisestään yrittämällä pelastaa kaiken.
Karkoitan ihmiset luotani tahtomattani.
 Miksen osaa pitää rakkaimmistani kiinni?
Miksen osaa kertoa tai näyttää tunteitani ja sitä määrää kuinka välitän?
Kuinka rakastan ja tarvitsen.
 Ei enää ikinä hyvästejä eikä heikkoutta.

hylättyjen valtakunta

Minä piirrän luistimella 
kauniin nimesi jäähän.
Minä kuunarilla käyn valtameret päästä päähän
minä matkaa teen ja haen kuumailmapallollani sinua.
Minä näen, että kuu on taivaalla ja taivas lammen pinnalla.

pikainen päivitys, vaikka tahtoisin kirjoittaa koko yön

On satanut ensilumi, lumi jota odotin.
 On valoisampaa ja tuntuukin jo joulun läheisyyden.

Viime viikolla oli lääkärin vastaanotto.
Aika venyi ja venyi, istuin siellä pienen ikuisuuden ja juttelimme.
 Uutena diagnoosina kaksisuuntainen mielialahäiriö kaiken kukkuraksi.
Kahdet uudet lääkkeet, kahtien vanhojen rauhoittavien lisänä.
 Nyt odottelen aikaa psykiatrin polille, ja odotan lääkkeiden hyvää vaikutusta toiveikkaana.
Jos tällä kertaa niistä olisi apuakin.

 Tahdon uskoa parempaan tulevaan, vaikkei se tunnukkaan todennäköiseltä,
ei seiniin kirjoitetulta.
Tahdon uskoa rakkauteen.
 Vaikken usko sitä saavan ennen seuraavaa elämää.
ikuisuus vain kulkee odottaen hengitystä pidättäen.


P.s. Kotona ei ole nettiä, ja kirjoitus tapahtuu silloin tällöin kiireellä, mutta yritän raahautua kirjastoon
uppoutumaan tänne ja kertomaan kaiken.
 Näyttämään todellisuuteni ja tukahdetut sadat tunteeni.
Pääni ehkä pian hajoaa.