Painajaiseni kävi sitten vihdoin ja viimein toteen.
Kerroin kuinka pelkään menettäväni sinut, kerroin kuinka pelkään sinun kääntävän selkäsi minulle
jälleen ja sinä lupasit ettei niin tule käymään.
Annoin kaikkeni, ja uskalsin antaa sydämmeni sinulle.
Sekään ei kuitenkaan riittänyt. Sinulta en saanut tarkoituksittomia sanoja suloisuuden, salaa suudelmia
ja sitä mitä sinä halusit. Huomaamattani olit jälleen lähtenyt ja jäin yksin miettimään, koska
näkisimme jälleen.
Aloin uskoa, saavani mahdollisuuden. Elin harhassa rakastaen.
Kunnes itse pilasin kaiken, tai niin ainakin sinä ajattelet.
Minä menin ja tuhannen promillen humalassa koskin toiseen mieheen, kun sinulta
en saanut huomiota. Tyhmä oli tekoni ja sitä kadun enemmän, kuin mitään.
Anteeksi jos vain saisin ja mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä.
Tuskin olet sinäkään mies ollut epämääräisen säätömme aikana uskollinen.
En usko hetkeäkään sinun olleen koskenut vain minuun.
Silti en voi sinua menettää, en pysty.
En lähde mielestäni, et ehkä ikinä sillä olet jäänyt sydämmeeni asumaan.
Lähtemisesi saa mailmani hajoamaan.
Älä jätä minua vaille edes ystävyyttäsi pyydän.
Tarvitsen sinua, rakastan sinua.
En tosiaan tiedä mitä tuon ihmisen kohdalla enää tehdä.
En osaa luovuttaa vaikka sen uskon olevan parhaakseni.
Ei rakkautta noin vain sammuteta, eikä unelmia viedä.
Nää sanat iskee ja kovaa tän kaiken kohdalle, ah mikä biisi
Kaikki tuntuu niin utuiselta tämän kyynel verhoni läpi ajatellen, etten jaksa odottaa huomista.
Miten jaksan odottaa edes joulua, kun sattuu näin helvetisti.
Sattuu niin saatanasti etten jaksa olla näissä päivissä enkä hetkissä.
Kumpa voisin olla jossain poissa ja kaukana, paeten pahaa oloa ja kaipuuta.
Miksei hän tajua syövänsä minua päivä päivältä aina vain enemmän ja enemmän,
kunnes minusta ei ole jäljellä, kuin tyhjääkin tyhjempi kuori?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti