Aika kuluu edelleen, se on minussa mutten minä ajassa.
Olen sekunttikello joka tikittää muttei liikuta viisareitaan.
Kaipaan valoa ilman katkeruutta ja ahdinkoa.
Hetkestä toiseen tunnen, kuinka vajoan ja vajoan aina vain alemmas.
Mieleni heikkenee, se ei pian kykene taistelemaan ololle katalalle.
Ei voi olla katsomatta silmiin mustiin, jotka kertovat salaisuuksia tuonpuoleisesta
helpotuksesta. Valheitahan ne vain ovat mutten jaksa kieltääkkään.
Entinen elämäni.
En osaa päättää tahdonko takaisin siihen, kun olin vielä terve ja omistin itseni kokonaan
vaiko siihen, kun olin pieni enkeli.
Kosketuksiin hajoava ja salaa onnellinen pienuudestani.
Tahdon olla höyhen joka leijailee ilmassa pidättäen henkeään.
Tahdon olla onnellinen ja eläväinen.
tahdon rakastaa ja saada rakkautta.
Tahdon kaiken. Elämän sekä kuoleman.
Ahdistustani ei voi sanoin kuvailla, kun tunnen itseni.
Tunnen peilikuvani rikkoutuvan jalkojeni juureen, enkä tunne kipua
vaikka sirpaleet aukaisevat valtimoni.
Vuodattavat minut lattialle nauraen.
Elämä on harhaa, se on unta.
Ihmiset ovat pieniä ja huomaamattomia pelinappuloita enkeleiden
mustien ja valkoisten.
Onko pakko jaksaa pidellä sateen varjoa käsissään, kun minua seuraa
sadepilvi myrskyinen.
<3
Taas jaksan jauhaa samaa. Eilen oli olo kirjottavainen, tiesin kaiken mitä sanoa ja olla sanomatta.
Mutten voinut kotoa kirjoittaa, en ilman nettiä.
Olin yksin kotona ja ahdistunut, pelkäsin jälleen pahemman kerran ja kaipasin syliin lämpimään.
Syliin joka kuivaa kyyneleeni rakastaen ja suojellen.
Rakkaus on sairasta.
En edelleen voi olla miettimättä ihmistä joka ei vastaa soittoihin ei viesteihin.
Ei anna anteeksi eikä toivoa tulevasta.
-Anteeks edelleen, tahdon sinut takaisin sillä ilman sinua sydämmeni ei lyö-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti