Kaikki tuntuu kääntyneen ylösalaisin elämässäni sekä minussa itsessäni.
Ei tarvitse paljoakaan, kun ihminen tapaa romahdus pisteensä.
Oman kaivon pohjansa eikä osaa kivuta ylöspäin, ei pääse sillä voimat ovat loppuneet.
Kaivoon sataa vettä yhä vain lujempaa ja kylmempänä, kuin aiemmin.
Yritän pysyä pinnalla, nousta veden kohotessa pinnalle.
Muistelen, kuinka neuvotaan hengittämään.
Yritän hengittää hukkumisen tunteesta huolimatta..
Ruumiini on turtunut kylmyydestä, enkä tunne muuta kuin kipua.
Ei se osaa edes kaivata kosketusta eikä pelastusta.
Odotan vain hetkeä jolloin olen vain niin väsynyt, että jään veden pinnan alle ja pääsen
vihdoin sinne missä ei tarvitse enää kantaa huolta.
Ei tuntea yhtään iskua, joka repii minut kappaleiksi.
Koska viimeinen mieleni osa irtoaa?
Onko pakko roikkua tässä piikkilangassa joka katkeaa koska tahansa.
Luovutus. Se tuntuu liian helpolta ratkaisulta, muille ihmisille rankaisulta.
Toissayö. Olin yksin, kumosin viini pullon, kumosin rauhoittavia kurkkuuni, valutin pahaa oloani ihoni
kautta lattialle ja soitin itse apua.
Soitin vaikken, olisi sitä tahtonut.
Yön vietin sairaalassa, saraanloisessa lääketokkurassa tikit ranteissani.
Edelleen väsyttää, ahdistaa koko olemassa olon monimutkaisuus.
Jos olisin yksin, olen varma etten kestäisi.
Olen varma että sama toistuisi sata kertaa voimakkaammin, niin voimakkaasti etten
enää jaksaisi vastustaa pahaa untani.
Anteeksi te kaikki joille olen aiheuttanut kärsimystä, anteeksi itsekkyyteni kun olen teidän kätenne
työntänyt pois vaikken koskaan halunnutkaan.
breathe me
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti