ja argh

Asiat pyörivät paikoillaan,
en etene minkään suhteen.
Olen pettänyt itseni, olen pettänyt kultani,
pettänyt perheeni.
Olen arvoton rakastettavaksia.
Valehtelen vain ja tunnen omantunnon tuskia,
aina en niitäkään.
On liian luonnollista kaunistella totuus ja hymyillä.
Nähkää jo lävitseni ja pitäkää kiinni,
estäkää minua satuttamasta mailmaani.
Särjen jokaisen kauniin kuvan vääristämällä sen.

Mieleni on paha.
Säälin itseäni.

Vituttaa, kun tänään söin vaikka mitä.
Arvatkaa vain kuinka kävin kun pääsin kotiin...
Romahdan tähän kierteeseen ja tunteseen kuinka lihon,lihon,lihon ja lihon.

I need everyting

Tahdon elää ja olla yksin.
En kaipaa sitä seuraa joka satuttaa, en kaipaa sitä joka horjuttaa mailmaani.
Olen hopealla jäällä, alla loputon syvyys.
Halkemia täynnä pinta, murtunut on sisus.

Aamuni ensimmäinen tupakka tänään, kun heräsin lämmöstä kultani kainalosta.
Tupakan aikana minuun iski jälleen suunnaton ahdistus, kenties paniikki.
Istuin siinä yksin kylmässä marraskuun aamussa ja en nähnyt mailmaani kokonaisena.
tajusin, kuinka on pystyttävä parempaan.
Miksi en koskaan kuitenkaan lopulta yritä?
En ehkä tahdokkaan parantua koskaan, tai sitten en vain jaksa taistella sairauttani vastaan.
Kuljen aina helpoimpia teitä.
Missä on motivaationi parempaan minuun?

Tuntuu sanattomalta.
En edisty mihinkään suntaan ja olen turhautunut
sen suhteen.
Miksi en osaa kertoa miltä minusta tuntuu, tai mitä tarvitsen
ollakseni onnellinen.

Todella pitkään toivoin saavani asunnon,
toivoin tulevani isoksi.
Jotenkin vain se ei tosiaan ole sitä mitä tahdon tai tarvitsen.
Olen liian kipeä olemaan aikuinen.
En osaa elää ollakseni vastuussa mailmastani.

Tuntuu siltä, että minut on työnnetty alas kalliolta.
Sanottu vain "opettele lentämään".
Putoan, putoan, putoan.

Eilen puhuin puhelimessa siskojeni kanssa.
Kuulin siskoni äänen ja purskahdin itkuun.
On niin ikävä etten ennen osannut edes kuvitella.
Olen pettänyt perheeni olemalla
liian kauan kipeä ja poissa, valheilla ja uskolla,
toivolla joka oli turhaa.
Nyt olen pettänyt uudelleen ja jättänyt heidät.
En tahdo jättää ketään.
Mieluiten vain itseni.

Koska olemme särkyneitä
Mitä meidän täytyy tehdä aloittaaksemme alusta
Viattomuutemme
Ja palvovamme lupaukset
Antavat meille uuden elämän koska me haluamme vain olla kokonaisia

bad day

Tänään kävin terveysasemalla ja sain 2 päivää
sairaslomaa.
Uupumus,pään särky, huono olo.
Kenties myös epätoivoa ilmassa.
Etten vaan jälleen menettäisi päivärytmiäni.
On oltava vahvempi, edes tämän pajan kanssa.
En kestäisi junalippua Ouluun takaisin.
Vailla paluu lippua Vantaalle.

Tänään äiti menetti hermonsa, kun kuraattori soitti hänelle.
Sanoi äiti, että ei jaksa kun häntä syytetään minun rahattomuudestani,
kun minä en kykene ostamaan lääkkeitäni,
bussimatkojani tai muutakaan.
Äiti on elätysvelvollinen siihen asti kunnes täytän 18-vuotta.
Reilut 2 kuukautta velvollinen.

Äiti huusi olevansa vihainen kaikkeen.
Käski minun tulla takaisin kotiin.
Ei hän ymmärrä mitä se minulle merkitsisi.
Voin maalata mielessäni kuvan kuinka painajaismaista se olisi.
Ei sillä etten tahtoisi olla perheeni kanssa ja kaikki olisi kyllä helpompaa.
vain oma mieleni järkkyisi liian pahasti.
Taas olisin loputtomassa tyhjyydessä,
aamusta aamuun tekemättä mitään kehittävää,
velloisin omassa mielessäni ja itkisin itseni kuihtuneeksi.
Jonain päivänä takuulla romahtaisin ja tekisin jotain
mitä ei peruuttaisi enään mikään.

Ja kylmät väreet virtasivat lävitseni..
Kumpa äiti ymmärtäisi.

sleeping a way

Koska saan mahdollisuuden keveyteen ja tuulen tanssittamaan elämään?
Tuntuu ettei koskaan mikään vain riitä.
En osaa nukahtaa, en herätä, en iloita enkä rakastaa tuntematta armotonta tuskaa.
En osaa olla minä.
Äärettömyys on vain rajani kipuun.
Sattuu fyysisesti, myös henkisesti.
Kalium arvot ovat alhaalla jälleen, anemia ja muut vaivat.
Jatkuva uupumus ja päänsärky, oksetus ja heikotus.
Ehkä vain olen oppinut olemaan niiden kanssa.
En kuitenkaan osaa olla onnellinen tai osaa opetella lopettamaan ajoissa.
Satutan muita ja itseäni tarkoittamatta pahaa.
Olemalla kipeä tuhoan välini läheisiini.
Kuvitellakkaan kuinka minua pelottaa.
Ikävöin loputtomasti. Missään ei ole hyvä olla.
Tahdon äidin siipien lämpöiseen suojaan. En usko pärjääväni päiväkään omillani.
En pärjää nytkään puoliksi omillani.
Antaisin mitä vain jotta olisin lähellä äitiä, lähellä kultaa, lähellä ystäviäni.

Pelkään lopulta hajoavani täysin, nukahtavan junaan omalla asemallani.
Ehkä olenkin jo aikoja sitten ohittanut itseni ja onnellisuuteni.
Pelkään etten koskaan parane.

Ja niin kerron vielä kuinka tänään en saanut henkeä. Pyöräilin kohti pimeää, kohti kylmää tuulta.
Liikunta suoritus joka oli minulle pitkä ja raskas. nyt uuvuttaa, mutta muistin taas
kuinka hyvältä tuntuu nälkä ja liikunnan jälkeinen "velttous" tuntuu siltä että saavutin
jotain tärkeää.
Huomenna vannon etten ole heikko.
Kuihdun vaikka se maksaisi minut kokonaan.
Mikään ei ole tänään tai huomenna kuitenkaan merkityksellistä eikä äiti holhoa
vieressä. (vaikka tahtoisinkin äidin pitävän minut hengissä)

rakastan äitiä

dance with the devil

olen saanut uusia tuttavuuksia, kenties ystävänkin.
Asiat alkavat taipua paikoilleen ja elämä on jollain
tapaa otteessani.
Mutta miksei mikään tunnu arvokkaalta?
Miksi minusta tuntuu etten jaksaisi yrittää?
Miksi rakastamani asiat ovat haalistuneet?

24/7 ajattelen vain onnettomuuksiani.
Mietin tunnista toiseen omaa heikkouttani.
Voi kuinka surkea olenkaan. huoh.
Naurettavaa.
En vain osaa irtautua syömishäiriöstä.
Se on jo liiankin kauan pitänyt minua pohjalla.

Ensiviikolla riennän asuntohaastatteluun.
Uskon saavani sen nuorisoasunnon tikkurilasta joulukuussa.
Kuitenkin minua pelottaa.
Minut pakotetaan itsenäistymään vaikken ole minä.
Pakotetaan vaikka pelkään enkä voi hyvin.

Pelkään, että jonain aamuna aurinko ei nousekkaan.
Ei kukaan osaisi minua etsiä sängystäni kuolleena.
Sydän pysähtyy.
En saa henkeä.
tahdon repiä mieleni kappaleiksi.

Silti uskotte minua.
Olen niin hyvä hymyilemään, osaan olla itkemättä.
Osaan valehdella niin etten usko itsekään.
En tiedä kuka olen.
I`m happy. Or not..
Mutta en kerrokkaan miltä tuntuu.