Tahdon elää ja olla yksin.
En kaipaa sitä seuraa joka satuttaa, en kaipaa sitä joka horjuttaa mailmaani.
Olen hopealla jäällä, alla loputon syvyys.
Halkemia täynnä pinta, murtunut on sisus.
Aamuni ensimmäinen tupakka tänään, kun heräsin lämmöstä kultani kainalosta.
Tupakan aikana minuun iski jälleen suunnaton ahdistus, kenties paniikki.
Istuin siinä yksin kylmässä marraskuun aamussa ja en nähnyt mailmaani kokonaisena.
tajusin, kuinka on pystyttävä parempaan.
Miksi en koskaan kuitenkaan lopulta yritä?
En ehkä tahdokkaan parantua koskaan, tai sitten en vain jaksa taistella sairauttani vastaan.
Kuljen aina helpoimpia teitä.
Missä on motivaationi parempaan minuun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti