Never stop

Istun hetkessä jossa en tiedä mitä tahdon itseltäni.
Toivoin liikoja vielä viime viikolla ja olin päättäväinen.
Huomattavasti motivaationi kaikkeen on luisunut jälleen
pohjalukemiin.
Mieli alani vaihtelee rajusti.
perjantaina sairaanhoitajan juttusilla tuli taas itkuinen olo.
En millään kyennyt olemaan hiljaa tunteistani.
En kyennyt kieltämään olevani melkoisen pohjalla jälleen.
On niin kurjaa myöntää olevansa heikko,
Minunhan pitäisi olla jo parantunut?
Olen vain rikkinäinen sielu, satutettu sydän.
"ahdistaa taas joka helvetin hetki, itkettää vaikka ei pitäisi. Kiukuttelen rakkaimmilleni tarkoittamatta pahaa. En osaa edes kuvailla sitä miten väsynyt olen enkä jaksa taistella edes minuuttia"

kerroin kuinka jatkan oksentelua vaikka se pahentaa oloa.
Kerroin kuinka tahdon kuihtua pois ja paeta kaikkea.
En jaksaisi käydä pajalla vaikka tiedän sen pitävän minua
kiinni elämässä.
En jaksa herätä aamuisin, en jaksa hymyillä ja puhua.

Kirjoitus taitonikin luisuvat roskakoriin kun en tiedä mitä kertoa,
en tiedä miten puhutella lukijoita tai itseäni.

Eilinen päivä oli katastrooffi kohdaltani.
Oli järkyttävä krapula ja "anopin" 50.vuotis juhlat.
Minä, kun vain tein kuolemaa.
Söin kaikkea söin aivan liikaa ja oksensin.
Oksentelin siihen asti kunnes illalla nukahdin rakkaan kainaloon.
En puhu ääneen jesperin kanssa siitä mitä teen,
mutta hän tietää.
Hän ei uskalla minulle mitään sanoa vaikka niin toivon hänen
kieltävän ja auttavan.
Pelkään kuolevani jollen lopeta tätä.

tahdon olla syömättä ja oksentamatta,
tahdon paastota ja juosta kunnes verimaistuu huulilla,
tahdon jumpata aamun pikkutunneille ja olla pirteänä pajalla,
tahdon olla onnellinen ja painaa 0 kg.
Tahdon olla taitava edes jossakin ja näyttää itselleni tarpeeksi
kauniilta.

Olen ehkä liian sairas tähän mailmaan.
Mielikuvani huutavat kirosanoja,
terveet ihmiset huutavat hyvyyttä auttamalla, mutta
olen liian itsekäs heille enkä ota apua vastaan.

Lupaan huomenna kirjoittaa jotakin parempaa ja puolet kauniimpaa.