sleeping a way

Koska saan mahdollisuuden keveyteen ja tuulen tanssittamaan elämään?
Tuntuu ettei koskaan mikään vain riitä.
En osaa nukahtaa, en herätä, en iloita enkä rakastaa tuntematta armotonta tuskaa.
En osaa olla minä.
Äärettömyys on vain rajani kipuun.
Sattuu fyysisesti, myös henkisesti.
Kalium arvot ovat alhaalla jälleen, anemia ja muut vaivat.
Jatkuva uupumus ja päänsärky, oksetus ja heikotus.
Ehkä vain olen oppinut olemaan niiden kanssa.
En kuitenkaan osaa olla onnellinen tai osaa opetella lopettamaan ajoissa.
Satutan muita ja itseäni tarkoittamatta pahaa.
Olemalla kipeä tuhoan välini läheisiini.
Kuvitellakkaan kuinka minua pelottaa.
Ikävöin loputtomasti. Missään ei ole hyvä olla.
Tahdon äidin siipien lämpöiseen suojaan. En usko pärjääväni päiväkään omillani.
En pärjää nytkään puoliksi omillani.
Antaisin mitä vain jotta olisin lähellä äitiä, lähellä kultaa, lähellä ystäviäni.

Pelkään lopulta hajoavani täysin, nukahtavan junaan omalla asemallani.
Ehkä olenkin jo aikoja sitten ohittanut itseni ja onnellisuuteni.
Pelkään etten koskaan parane.

Ja niin kerron vielä kuinka tänään en saanut henkeä. Pyöräilin kohti pimeää, kohti kylmää tuulta.
Liikunta suoritus joka oli minulle pitkä ja raskas. nyt uuvuttaa, mutta muistin taas
kuinka hyvältä tuntuu nälkä ja liikunnan jälkeinen "velttous" tuntuu siltä että saavutin
jotain tärkeää.
Huomenna vannon etten ole heikko.
Kuihdun vaikka se maksaisi minut kokonaan.
Mikään ei ole tänään tai huomenna kuitenkaan merkityksellistä eikä äiti holhoa
vieressä. (vaikka tahtoisinkin äidin pitävän minut hengissä)

rakastan äitiä