Pysähtyisimpä edes kerran miettimään todella tulevaisuuttani jos jatkan
elämääni tätä rataa.
Rataa loputtomaan maanalaiseen tunneliin.
 Elämäni on täyttä valhetta, pelkkää pelkoa ja teeskentelyä.
En minä osaa sanoa aina, kun surettaa, en edes tahdo koska silloin en tekisikään
muuta, kuin valittaisin.
Tahtoisin olla isona onnellinen, tahtoisin rakastaa ja elää täyttä elämää.
Tahtoisin oikean kunnon ammatin josta pitäisin ja tasapainoisen elämän,
ja jonain päivänä perheen kiitos. Lapsia ja mies, ehkä jesu:D.

mutta...

Nyt harmittaa, kun en pikkusiskolta osaa aina niitä kiukkuja ja ahdistuksia piilottaa.
Tahtomattani hänelle tiuskin ja saatan suuttua pienistä asioista.
Pelkään menettäväni hänetkin, pian koittaa päivä jolloin äiti tahtoo hänet
takaisin kotiin, takaisin perheen luokse.
Sinne missä minua ei enää ole ja niin olisin jälleen yksin.
 Kaipa minä osaan todella pahimmankin olon näyttää vain ihmisille joihin todella
luotan... Anteeksi mira.<3
En tiedä mitä tekisin ilman siskoa joka ymmärtää, ainakin yrittää ymmärtää vaikka uskon ettei
se ole näinä vuosina ollutkaan helppoa kun isosisko jonka kuuluisi olla hyvä roolimalli on ollut
vain sairas ja surkea.
Aikaan saamaton ja plaa, epäonnistunut. Fail..

no dreams

Tuleekohan koskaan unelmista todella totta?

Kerrankin uskoin itseeni, uskalsin uskoa unelmiin.

Silti tuo iloisuus ja usko uuteen mahdollisuuteen vietiin pois.

Unelma vedettiin mielestäni pois ikuisuuksiin.

En päässyt vieläkään kouluun.

Enkä ole pystynyt oikein asiaa järkevästi käsittelemään.

Pettymykseni oli liian suuri minulle.

Juhannus on takanapäin ja vietin sen ehkä liiankin railakasti

rakkaan, siskon ja ystävien parissa.

Humaltuneisuus sai minut unohtamaan koulun, unohtamaan

tämän ikuisen kamppailun.

En tiedä jaksanko enään edes yrittää kouluun palaamista.

En kykene siihen peruutuspaikka rumpaan, enkä siihen että

uudestaan saan kieltävän vastauksen.

Siskoni on meillä yli viikon ollut ja sitä ennen muu perhe oli.

En ole joutunut onneksi olemaan vähään aikaan yksin.

Myönnän kyllä ettei mikään seura minua kykene pelastamaan omalta

mieletäni tai synkiltä ajatuksilta.

Siskoni on jo 13-vuotta vaikka vastahan hän oli vaipoissa?

Miten tämä aika meneekään näin nopeasti.

Pelkään hukkaavani elämäni kokonaan.

Aika vain valuu lävitseni ja pian minä jo astelen hautaan.

en tahdo tulla vanhaksi.

pahaa oloa ilman pakotietä

Musta tuntuu, että mä tukehdun.
 Ahdistaa niin suuresti etten jaksaisi olla.
En jaksa olla ihminen, enkä rakastaa.
En saa henkeä.
 Vaikka joka ikinen päivä yritän ja yritän en silti kykene olemaan
tarpeeksi.
En osaa vain olla hyvä ihminen, en täydellinen.
En riitä itselleni, niin miksi sitten muillekkaan?
 istun yksin kotona ja yritän pitää itseni kasassa.
Miksi olen antanut itseni pudota?
 Putosin kauan jo sitten tähän kurjaan mailmaan, kadotin itseni enkä löydä onnea mistään.
En osaa nukkua, en osaa hengittää.
 Olemassa olo tuntuu juuri nyt aivan liian hankalalta.

Samaan aikaan pelkään kuolemaa, pelkään kuolevani.
 En elä terveellisesti tiedän sen. Oksentelen, oksentelen, jätän syömättä, oksentelen.
En syö lääkkeitäni ja juon alkoholia.
Yksin kertaisesti en jaksa välittää.

Voisin tarinoida ikuisuuksiin asti siitä, kuinka elämäni on surkea.
Olen vain tyttö joka on eksynyt.
 Tuntuu niin pahalta, kun tuhoan läheisteni mailmaa olemalla minä.
Olemalla sairas.
 Se on suuri onni, että minulla on ylipäätänsä perhe joka rakastaa minua,
poikaystävä joka rakastaa eikä jätä ongelmista huolimatta.
Rakastan jesperiä niin paljon, että tekee kipeää.
 Anteeksi kulta, kun olen satuttanut sinua kamalilla teoilla, anteeksi etten osaa olla rakkautesi arvoinen.
Minulla on ystäviä jotka välittävät, jotka rakastavat ja tahtovat auttaa.
 Osaisimpa ottaa avun vastaan perheeltä, rakkaalta ja ystäviltä.
 Aina välillä tahtomattani työnnän läheisiä kauemmas, en vastaa puheluihin enkä jaksa tavata.
Se olen vain minä joka piiloutuu kaikelta pahalta.
Valitettavasti en osaa piiloutua itseltäni, en pään sisäiseltä möröltäni.

Olen uninen, olen niin väsynyt.
Otin hetkisen sitten iltalääkkeni, jotta saisin edes hetken nukkua.
Olisipa rakas kotona, jotta voisin käpertyä hänen syliinsä turvallisesti.
Hän voisi syleillä ja lohduttaa.
Kertoa, kuinka rakastaa ja luvata kaiken tulevan kuntoon.

But through my tears breaks a blinding light

Closing your eyes to disappear,
You pray your dreams will leave you here;
But still you wake and know the truth,
No one is there...

En olisi uskonut tuntevan näin.
Tuntui siltä, että sydämmeni pysähtyi sinä hetkenä.
Ahdistaa, ahdistaa. Niin paljon pelottaa etten uskalla painaa päätäni
tyynylle. En, koska pelkään painajaisia, pelkään ajatuksiani.

 Olen pitkään sisimmässäni pelännyt sitä niin, että jään yksin.

Tänään ystävä kertoi mitä minun kulni oli eilen sanonut.
 Kavereillemme oli kertonut, kuinka minut jättää.
Kulta on hakenut jo aikoja sitten koulua tampereelta.
Minulle ei ole voinut mitään sanoa.
Ei minua välimatka pelottaisi, olenhan jo siihen melkoisesti tottunut tuon vuoden
mittaisen armeijan aikana, mutta se ettei ollut vain koulusta kyse.
 Kyse oli siitä, ettei hän tahdo jatkaa tätä enää.
Tahdon kuulla tuon kaiken itse häneltä, mutta pelkään niin kuulevani sen oikeasti.
Tiedän mikä tulevan on, tiedän miten minä luisun elämästäni kokonaan.

Tahdon vain itkeä, tahdon vajota tähän loputtomaan surkeuteen.
Olen kaiken aikaa uskotellut itselleni, että tämä on ikuista.
Jesperin piti rakastaa minua ja pitää minut hengissä huomiseen ja yihuomiseen.
 Tiedän etten pärjää ilman häntä. En päivääkään.

Tämä rakkaus on kaikki mitä minulla on.
Kaikki mitä minulla on koskaan ollut.

En osaa kuvailla tunteitani tällä hetkellä.
Tuntuu niin pahalta.
En ole koskaan tuntenut näin.
Pelon,vihan,surun,epätoivon,rakkauden,ahdistuksen ja tuhansien muiden tunteiden sekamelskaa.
 En osaa kuvailla, en osaa kertoa, en kuvailla.
Mitä minä olen tehnyt, kun kaikki minulta viedään?.

No joka tapauksessa ennen, kuin ehdin tuhansina lauseina jankuttaa tätä asiaa.
 Jesper oli ollut kännissä ja silloin sanonut siitä.
Myönnän, että hän on ollut etäinen jo jonkin aikaan, myös erillainen.
Mutta en ole vain antanut sen asian painautua mieleeni, en kun olen kyennyt
 valehtelemaan itselleni edes pieniä onnellisuuden kipinöitä.
Rakkaus on polttavaa kipua, mutta silti niin ihanaa ja huumaavaa.

vaikka ne asiat olisivat olleet vain kännisen puheita, niin en minä voi niiden antaa olla.
Asia painaa mielessäni jo nyt.
Niin paljon, että tuntuu siltä kuin saattaisin tukehtua minä hetkenä hyvänsä.
 Jokainen hetki tulisi olemaan minulle vain helvetillistä piinaa ja pohdiskelua, että
milloin kännipuheet olisivat todellisia puheita.
Tahdon niin Syliin, tahdon lämpöiseen halaukseen.
Voisitko kertoa kuiskaillen korvaani, kuinka rakastat minua ikuisesti?

i wanna be perfect, someday but not to day

Olen ollut monen monta päivää normaalia

ahdistuneempi painon ja syömisen takia.

En saa hetken rauhaa kaloreilta, en pelolta.

Olenko minä lihonut? Olen lihonut ja paljon. Niin minä toistelen itselleni

peilin edessä.

En totisesti laita tänä kesänä bikinejä päälleni, en ainakaan ellen saa painoani

putoamaan 33 kg.

Kotiin päästyäni täältä minä aloitan atkinsin dieetin.

Tietenkin omin ehdoin, koska en syö lihaa,kalaa enkä kanaa.

Enkä kyllä sisällä diieettiin paljoa rasvaa ja kermaa niin, kuin kuuluisi.

Tiedän etten kykenisi niitä sisääni ahtaamaan hyvällä omallatunnolla.

Minua kyllä kaduttaa, koska lupasin äidille etten enään laihduta.

Lupasin nostaa vielä painoa muutaman kilon.

Äiti on niin onnellinen, kun luulee minua terveemmäksi.

Äiti sanoi, että näytän paljon paremmalta kuin moneen vuoteen.

Tietenkin näytän, koska olen täynnä lämpöä ja pehmeyttä.

Lihavuutta.

Minun "turvaruokani":

-light limut, viccy, kahvi, vesi

-maustamaton rasvaton jogurtti

-hedelmät (ei banaani,avocado,viinirypäleet)

-kasvikset ja vihannekset (ei peruna)

-sokerittomat mehukeitot

-tomaatti ja sipulikeitto (pussikeitot)

-raejuusto ja feta pienissämäärin

-maitorahka

Melkein jo poissa.

Melkein kesäkuu, melkein aikani päättymis piste ollessani kotona.

Turvassa pahimmilta peloilta.

Tuntuu niin hyvältä, kun on koko ajan joku vierellä.

Voin halata, voin painautua vasten lämpöä kun tarvitsen läheisyyttä.

Äiti on ainut joka osaa minua lohduttaa, ainut jonka kosketus rauhoittaa.

Mistä hän löytääkään kaikki sanat joista tulee hyvä olo?

...

Kello on jälleen lähes kaksi yöllä ja valvonkin edelleen.

En saanutkaan unta, en voinut nukahtaa vaikka univajeeni kasvaa ja kasvaa.

On ihanaa istua terassilla keskellä yötä, yksin ja kuunnellen musiikkia.

Kuunnellen kesäyötä ja lintujen suloisia sointuja.

Pihassamme tuoksuu kosteus, tuoksuu vielä heleästi vasta leikattu nurmikko

, jokin kukka. 

En tiedä mikä se tuoksu oli jota en tunnistanut,

Mutta se oli jotakin kaunista.

Hymyilyttää.

Silti surettaa. Surettaa se, etten voi olla täällä ikuisesti.

En ole lapsi aina, en voi jäädä äitiin ja rakkaaseen perheeseeni kiinni ikuisuuksiin.

Kumpa voisin painaa itseni heidän sydämmiinsä ja jäädä sinne asumaan.

Voisin olla heidän kanssaan loppuun saakka, enkä ikinä satuttaisi heitä.

Rakastakin on ikävä. Tietenkin on.

En osaa olla koskaan tyytyväinen.

Aina tunnen ikävää, en osaa olla itkemättä ikävää.

On jo melkein kuukausi siitä, kun viimeksi suutelin kultaa ja päästin lähtemään.

Kumpa hän olisi täällä. Voisimme yhdessä rakentaa mailmamme tänne lähelle.

En ikävöisi koskaan.

Toivon niin etten ikävöisi, mutta toki kuolisin ikävään ystäviäni kohtaan.

Niitä muutamaa ystävää jotka minulla on todella jäljellä.

Kaikki eivät ole pystyneet käsitämään minua ja haaleuttani.

Olen voimaton saadakseni heidät ymmärtämään.

Mutta onneksi saan pitää ainiaan kaikki muistot kaikista niistä läheisistä ystävistä jotka ovat

menneet pois unholaan, Joille minä olen mennyt.

En minä heitä koskaan unohda.

En tiedä mistä tämä valtava tunne kuohu tuli, mutta tahdon nyt kuunnella apulantaa.

Kauniita unia.

"Sun kädessä on maailma
Missä mut tehtiin lasista
Aina jotain saa silti lahjaksi
Katsoo ei saa helvettiin
Koska se katsoo takaisin"

En tahdo tuntea enään.

Tapa jolla tahtoisin lähteä kotoa on minulle mieluisin.

Tahtoisin vain täällä nukahtaa, sulkea silmät ja olla heräämättä.

En joutuisi itse ketään jättämään.

En näkisi kaikkia kyyneliä enkä tuntisi itsäni petturiksi.

Voisin nukahtaa rauhassa tietäen etten ole yksin.

Joku olisi kanssani ja voisin sanoa hyvää yötä.

Mutta en minä niin voisi tehdä, en edes voisi hiipiä yksin pimeään ja lähteä

junan kyytiin.

Nyt minusta tuntuu sille etten voi ollenkaan lähteä, en koska

pelkään tunteitani.

Viimeksikin mieleni romahti pohjalle, kun jätin perheeni tänne.

Ja ikuinen uni olisi minun kurjuudelleni päätöspiste.

Piste josta ei olisi paluuta.

Tänään on perjantai.

Tänään mieleni vaeltaa, tänään en tiedä miltä tuntuu.

Ehkä surulliselta, ahdistukselta, kuvilta, surkealta,

yksinäiseltä, onnelliselta?

En osaa sanoa enkä kuvailla.

Mutta nyt voisin itkeä vaikkei minulla ole siihen edes syytä.

Ei sen uudempaa, kuin aina.

Olen ahdistunut ja surkea, pelkään enkä osaa olla

niin kuin muut.

Mieleni on myrkkyä ja pelkään tuhoavani kaiken johon kosketan.

Onko oikea tunteä näin?

Mieleni on kulunut loppuun, kun tunteet heittelävät minua,

kyyneleeni ovat pelkkää lasia, kun katson lasittuinen silmin sokeaan

tulevaisuuteeni.

Missä olen kymmenenvuoden kuluttua?

Jos olen missään niin olenko onnistunut tekemään edes yhtä oikeaa valintaa.

plaah...