Tapa jolla tahtoisin lähteä kotoa on minulle mieluisin.
Tahtoisin vain täällä nukahtaa, sulkea silmät ja olla heräämättä.
En joutuisi itse ketään jättämään.
En näkisi kaikkia kyyneliä enkä tuntisi itsäni petturiksi.
Voisin nukahtaa rauhassa tietäen etten ole yksin.
Joku olisi kanssani ja voisin sanoa hyvää yötä.
Mutta en minä niin voisi tehdä, en edes voisi hiipiä yksin pimeään ja lähteä
junan kyytiin.
Nyt minusta tuntuu sille etten voi ollenkaan lähteä, en koska
pelkään tunteitani.
Viimeksikin mieleni romahti pohjalle, kun jätin perheeni tänne.
Ja ikuinen uni olisi minun kurjuudelleni päätöspiste.
Piste josta ei olisi paluuta.
Tänään on perjantai.
Tänään mieleni vaeltaa, tänään en tiedä miltä tuntuu.
Ehkä surulliselta, ahdistukselta, kuvilta, surkealta,
yksinäiseltä, onnelliselta?
En osaa sanoa enkä kuvailla.
Mutta nyt voisin itkeä vaikkei minulla ole siihen edes syytä.
Ei sen uudempaa, kuin aina.
Olen ahdistunut ja surkea, pelkään enkä osaa olla
niin kuin muut.
Mieleni on myrkkyä ja pelkään tuhoavani kaiken johon kosketan.
Onko oikea tunteä näin?
Mieleni on kulunut loppuun, kun tunteet heittelävät minua,
kyyneleeni ovat pelkkää lasia, kun katson lasittuinen silmin sokeaan
tulevaisuuteeni.
Missä olen kymmenenvuoden kuluttua?
Jos olen missään niin olenko onnistunut tekemään edes yhtä oikeaa valintaa.
plaah...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti