Tänään on päivä jolloin turhautuminen on maksimaalisissa lukemissa.
Turhautumista seuraa väistämättä ahdistus, ahdistusta paniikki.
Eilen vielä uskoin jaksavani hymyillä kauemmin.
Tänään tuo usko ja kaikki toivo olikin poissa.
Luin päiväkirjaani joka oli kesäkuussa -07 kirjoitettu.
Olin tuoloin niin sama ihminen ja silti niin eri ihminen.
Silloin minua ei pystynyt jokainen satuttamaana, en osannut itse
tuhota itseäni näin.
Siis tuhosin, ja menin syvemmälle tätä mustaa merta.
En vain ollut näin tyhjä, en ontto.
Tiesin silloin, että mitä pidempään jatkan tätä ja vedän painoani alemmas niin
sitä vaikeampaa on tulevaisuudessa selvitä elämästä.
Vaikeampaa parantua ja päästää tämä paha pois minusta.
En tosin ole koskaan jaksanutkaan tosissai yrittää.
Olen niin väsynyt, vaikka inhoankin olla sairas ja häpeän itseäni.
Olen tuntenut itseni tänään koko päivän valtavaksi, hävettää olla tässä
kuumuudesa vähissä vaatteissa, vaikka tiedän ettei perheeni minua
lihavana pidä.
Se olen minä joka ajattelee toisin.
Olen arvokkaampi vasta kun hyväksyn itse itseni, toisin sanoen hentona ja pienenä.
Kun olen turhautunut tai ahdstunut seuraa niitä oloja myös
pakolla lihavuuden tunteet ja itse inho.
Miksi pelkään?
Miksi tunnen pelon?
Olenko todella vain pelkuri?
I`dont never be with out my darknest dream.
Tahdon keskelle elämää, tahdon tavata kavereita ja nauraa.
Olla täysin omaitseni ja hengittää.
Tahdon pään sekaisin ja bilettää läpiyön, läpi aamun ja päivän.
Vaikka osaanhan minä olla iloinen selvänäkin, mutta se on vainsadasti vaikeampaa.
Vaikeaa, koska ajatukseni eivät jätä minua heteksikään rauhaan.
Paha seuraa minua jopa uniin eikä anna minun nukkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti