Maanantai ja kesäkuu lähestyy kovaa vauhtia.
Aurinkoa, lämpöä ja sateen tuoksua.
Kappaleita joita kuuntelin muutama vuosi sitten taakse päin, kun elin elämäni
parhaimman kesän.
Paha olo nosti päätään mielessäni, mutta jotenkin osasin siirtää
sen pmeään syksyyn, talveenkin ja näihin nykyisiin hetkiin.
Olin silloin onnellisempi ja elinvoimaisempi, kuin saattaa kuvitella.
Ymmärsin itseäni, ymmärsin ystäviäni.
Jokainen päivä tuntui täydelliseltä.
Olin kaiketi rakastanut vaikka siitä ei seurannut, kuin särkyneitä
sydämmiä.
Olin iloinen ja minulla oli pitkä, pörröinen ja kirkkaanpunainen tukka.
Tuntuu niin pahalta, kun olen menettänyt sen ystävän joka
osasi minua pinnalla pitää, ei jättänyt yksin kotin suremaan.
Paitsi sitten myöhemmin, kun en itse enää uskaltanut hymyillä.
No kuitenkin. Olen kotona äidin ja Pinjan kanssa.
Aamulla kävin koiran kanssa lenkillä ja hypin trampoliinilla.
Nyt ylläni on metsänvihreä kesä mekko.
Päivä tulee luultavasti olemaan tuskaisen pitkä.
Minä en osaa olla, kun tunteeni ovat niin ristiriitaisia.
Tunteet ovat pinnassa ja mielialat vaihtelevat.
Kuinka uskallan lähteä täältä pois?
Kuinka uskallan olla lähtemättä?
Minulla ei ole valinnan varaa, olen nyt omillani.
Olen yksin ja "aikuinen" vaikka en pärjäisikään.
En osaa myöntää äidille sitä miten minä tahdon takaisin kotiin.
Tahdon olla pieni ja suojeltava.
Yksin ollessani pelkkä pimeä pitää huolen siitä etten koskaan
tule onnelliseksi.
Pitää minut kiinni kahleissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti