Kuinka monta kertaa olen kuullut jonkun sanovan minulle
"ajattelen vain sinun parastasi".
"ajattelen vain sinun parastasi".
Liian monesti, enkä kertaakaan ole tahtonut tuota lausetta käsittää.
En ole antanut sen kaivertua mieleeni hyvällä, pelkästään pahalla ja
määräilyllä.
Ahdistavalla kyttäämisellä.
Kyllä minä tavallaan sen ymmärrän, että läheiseni ovat huolissaan
ja tahtovat vain minua auttaa.
En vain kykene ottamaan apua vastaan jota minulle tarjotaan.
Tämä on vain minun ja pelkojeni välinen taistelu.
Syömäpeikko koettelee elämääni.
Käyn jokaikinen hetki pääni sisällä mielenten taistelua.
Sotaa itseäni, sotaa syömishäiriötä vastaan.
Sodasta syntyy se, että pääni tuntuu hajoavan, ahdistusta.
Ahdistuneisuus on ollut ikuisuuden koko aikaista elämää.
Jollain tapaa olen oppinut sitä suodattamaan, oppinut elämään sen kanssa.
Harmikseni en pahimpia olojani osaa sivuuttaa, on vain ryvettävä paskassa.
Tuskalla on monet kasvot, eikä mikään saa sitä katoamaan.
Nyt olen ollut täällä oulussa, kotona viikon ja 4 päivää.
Tuntuu ikuisuudelta, mutta silti niin pieneltä ajalta etten tahdo lähteä koskaan.
Pelkään sitä tunnetta, kun istun junaan ja se lähtee kohti Helsinkiä.
Jättäisin jälleen perheeni.
Astuisin asuntoon Korsossa, joka on tyhjä ja niin hiljainen.
Hiljaisuudessa voin vain kuulla jokaikisen oman negatiivisen ajatukseni,
tuntea jokaisen kipeän tunteen ja muiston.
Inhoan ikävää, inhoan sitä etten osaa elämässäni valita mitään oikein.
Aina päätökset tuntuvat vääriltä, ja nyt saatan vain katua sitä päivää, kun
lähdin ensmmäisen kerran pois perheeni luota.
En jaksanut ajatella heitä, en itseäni tai mielenterveyteni tilaa.
En miettinyt tulevaa, en sen teon seurauksia laisinkaan.
Mitäköhän taas höpötän.
Ajatukseni ovat niin sekaisin juuri nyt etten saa päästäni mitään
selkeää.
Pelkkiä tyhmiä tunteita ja ajatuksia, vaikka jokaista sanaa tarkitankin.
No joka tapauksessa on Jesperiä kamala ikävä, ikävä kosketuksia ja suudelmia.
Ja Rakastan taas niin kovasti perhettäni etten heitäkään tahtoisi jättää taakseni.
En kestä ikävää, en kestä syylliyyden tunnetta.
Enkä omaa häpeääni.
Tänään on ollut todella kuuma päivä, aurinko on paistanut enkä ole
jaksanut siitä oikein nauttia.
Vaikka rakastankin kesää ja lämpöä.
En ole tänään tehnyt suoraan sanottuna mitään.
Vain lukenut monta tuntia ja kierinyt surkeissa ajatuksissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti