Aamupalaksi fetasalaattia ja mustaa kahvia.
Tuli hetken mieli johde tupakalle, että oli tarve stumpata käteen.
En kuitenkaan tehnyt niin.
Viiltelin vielä muutama kuukausi sitten, jätin sen kuitenkin.
Jätin, koska äiti alkoi tarkistamaan ranteet ja jalat.
Äiti uhkaili kertovansa lääkärilleni siitä, että olen itsetuhoinen.
En minä kuitenkaan itsemurhaa ajatellut. En koskaan (vain todella pahoina hetkinä).
Minä korvasin oksentamisen ja syömisen viiltämällä.
Minä purin siihen pahan olon ja kiukun.
Sitten toiseen asiaan.
En tiedä tahdonko parantua.
Se buliminen ja ruokaa rakastava oksentaja tahtoo tulla terveeksi.
Mutta se anorektinen minä tahtoo tulla sairaammaksi.
Viime aikoina olen ollut lähes täysin bulimikko (hävettää myöntää).
Tänään ahmin mövenpikin jäätelöä, 300 g muromyslejä,
jogurttia,leipää,risottoa,suklaata,riisipiirakoita,raejuustoa,mehua.
Olen päättänyt, että kun painan 30 kg olen hyvä. Tiedän ettei se ole minulle tarpeeksi vähän
sillä olen joskus painanut tuota taikaista lukuakin vähemmän ja sekään ei riittänyt.
Mutta tällä kertaa aijon hyväksyä sen.
En aijo nyt kertoa painoani, en tänään koska en ole varma siitä.
Painoni on viime viikkoina heitellyt 32-35 kg välillä.
ahdistavaa.
Jäänkö mä yksin uudestaan jos en lopeta?
Miten tuskallista olikaan sairauteni pahimpana aikana huomata olevansa täysin yksin
kaiken turruttavan tuskan keskellä.
Kuinka onnellinen silti olinkaan, kun sain yksin olla niin pieni, kuin tahdoin.
Silti olin liian yksin.
Seurana vain ikuisuus ja laihuuden tavoittelu.
Kuolema.
1 kommentti:
lenko mä hullu kun ihailen sua? Sun tekstejäsi?
En väitä että anoreksia taikka syömishäiriöt olisivat hyvästä, mutta ... sä saat vakavat asiat puettua kauniiksi teksteiksi.
Ja sä painat vähän. Todella vähän. Olisinpa mäkin yhtä kevyt, pieni keijukainen.
Lähetä kommentti