Loppu viikko kului tavallaan niin ihanasti, etten ehtinyt murehtia paljoakaan niitä normaaleja
murheita. Tarkoittaen itseäni.
Oli ihanaa viettää ystävien kanssa aikaa,
kuunnellen musiikkia, puhuen ja puhuen, ollessa humalassa ja nauraen.
Kaikki tuntui valoisammalta.
Kuitenkaan mikään ei ollut hienoa.
Parisuhde laskee vain kuilua pitkin syvyyksiin, eikä elämä tunnu elämisen arvoiselta jälleen.
Pelkään yksin oloa, pelkään jääväni kokonaan yksin.
Silti tuntuu niin väärältä pysyä yhdessä vain siitä syystä...
Ja no eihän se ainoa syy olekkaan, tietenkin rakkaus painaa paljon päätöksissä, mutta muu onkin
aivan liian moni mutkaista.
Satutan toista vain liian paljon henkisesti ja hän satuttaa minua fyysisesti.
Tahdon vain tämän loppuvan ja tahdon silti tämän jatkuvan.
Tällä hetkellä voin kertoa olevan aivan lopussa, uuvuksissa, en tahdo tuntea enkä ajatella.
Nyt tahtoisin turruttaa tuskan kaikin keinoin...
"Elämä on vain katoavainen, se on tie kuolemaan.
Se katoaa, kun pieni murhe murtaa mielesi,
se vie sinut pois.
Ei voi kukaan sinua pelastaa, ei voi pelkoja poistaa edes yhtään parempaan,
Huomista et tunne, et tiedä,
olet vain vanki menneisyydessä, katumuksessa,
pelossa ja itseinhossa.
Lopulta varmaan jokainen hukkuu pimeyteen."
1 kommentti:
pikkunen, kyllä sieltä voi nousta mä tiedän sen ja mä uskon siihen se on vaikeeta mutta mä autan sun ylös tosta suosta ainakin yritän parhaani,toivoa ei ole menetetty kyllä joku voi auttaa sur ylös sieltä jossei kukaan muu niin minä sitten <3 love you :) oot ihan ha kaunis hoikka nuorinainen muista se muru
Mirka
Lähetä kommentti